Viime viikolla V alkoi vihdoin ja viimein paneutumaan kävelyharjoituksiin, hieman yli 15 kuukauden iässä. Parin-kolmen askeleen tuettomia askeleita oli ilmaantunut ennen sitä jo useamman viikon ajan, mutta siihen ne tuntuivat jäävän. Toisaalta, olohuoneessamme huonekalulta toiselle on pitkä matka ja kävelemään lähtiessä joutuisi askeltamaan pitkiä matkoja. Ilmeisesti tämä passaa V:lle, sillä nousemalla seisomaan keskilattialla ja tepsuttamalla lähes 10 askeleen matkoja kerrallaan hän aloitti varsinaisen kävelynsä. Kävely onnistuu parhaiten, mikäli kädessä on jotain mikä estää konttaamisen. Leipäpala, kaulahuivi tai mikä tahansa. Kävelyä, pyllähdys, uusi yritys. Tyttö on selkeästi tohkeissaan uudesta taidostaan. Ulkona eteneminen tapahtuu kontaten, sillä kengät jalassa kävely on hankalampaa. 

Ruokapuolella ollaan uudessa ihmeellisessä tilanteessa. Hyvin syönyt tyttäremme on alkanut lakkoilemaan ruokalautasen edessä ja minä olen vakavissani pohtinut kauanko taapero pystyy elämään mansikoilla, avomaankurkulla ja kuivalla ruisleivällä. V ei näe asiassa ongelmaa, kunhan lämmintä ruokaa ei tarvitse syödä enkä minä oikeastaan jaksa stressata syömättömyydestä. Toisina päivinä ruoka kun uppoaa edes joten kuten. Ostin silti kalkkitabletteja, sillä maito/piimä ei maistu edelleenkään. 

Laskettuun aikaan on viisi päivää. Ihastus toivoi kakkosen syntymää jo viime viikonlopulle, sillä nyt hän on kuuden tunnin ajomatkan päässä töissä. Viikonlopuna suoritetut toimet eivät saaneet mitään aikaiseksi, vaan ne harvakseltaan ilmaantuneet supistuksetkin hävisivät. Olen varma ettei tämä synny kuin vasta yliajalla.

Voisin nukkua järjettömät määrät ja tänään en vähiten sen takia että sain unen päästä kiinni vasta tunti ennen kelllonsoittoa. Kiloja tämän raskauden aikana on kertynyt ruhtinaalliset 15, mielitekoja ei ole ollut mutta yhdeksän kuukauden mielialasyöminen tekee tehtävänsä. Yhtään ei helpota, että nyt viimeisinä viikkoina on ilmaantunut suoranainen nälkä.