Taloyhtiön remontti on kestänyt 4 kuukautta. Se on tarkoittanut juomaveden säilömistä jääkaappiin, vesikatkoja päivisin. Viemärin käyttökiellot klo 8-18 välillä ovat kestäneet jo kaksi kuukautta, yksi neljän päivän putki elettiin kokonana ilman viemäriä. Pihalla olevissa bajamajoissa on onneksi lämmitys ja lapset vielä vaippaikäsiä. Tähän kaikkeen on jo tottunut, enkä arkisin vilkaisekaan pyykkikoneeseen  päin ennen kello iltakuutta.

Vanha keittiö purettiin heti joulun jälkeen, uusi keittiö oli tammikuun toisella viikolla siinä vaiheessa, että kaapit oli seinillä ja uuni käytössä. Koko tämä vuosi ollaan tiskattu kylppärissä ja tehty uuniruokia, uuniruokia, pakastepizzaa ja tarjoiltu Saarioista. Ensi viikolla, jos hyvin käy, tulee työtasot ja käyttöaste nousee ylemmälle tasolle; saadaan vesihana, tiskiallas ja liesitaso käyttöön. Sitten pitäisikin enää odottaa 3-4 viikkoa, jotta saadaan ne välitilalaatat, joita ei nyt ole koko maassa yhdelläkään jälleenmyyjällä, mutta kontti on tulossa maahantuojalle helmi-maaliskuun aikana. 

Kun facebookissa välillä marmatan tätä remonttiahdistusta, kun joka paikka on täynnä pölyä, pahvia, työkaluja, paskaa ja sontaa ja vettäkään kun ei tule, niin saan usein osakseni muistutuksia miten tämä on nii-iin lyhyt aika ja kuinka maailmassa ihmisillä on oikeitakin ongelmia. Kaverilistalla on sentään myös niitä, jotka ottavat valitukseni tosissaan ja ymmärtävät tilanteen pikkulapsiperheessä.

K sanoi viikko sitten ensimmäisen kerran 'äiti'. Monta kertaa peräjälkeen. Hän myös laulaa isosiskon mukana Chuggingtonin kertosäettä. V puolestaan ei edelleenkään innostu nukeista tai muista 'tyttöjen jujtuista', mutta on kova soittamaan ilmakitaraa. Ja tanssimaan ja laulamaan.

Tässä kaiken arjen kiireen, ja remonttihässäkän, keskellä minun pitäisi varata itselleni käynti lääkärille. Kun muistan erään tohtorinnan joskus kysyneen onko minulla todettu krooninen sairaus X, josta en ollut silloin koskaan kuullutkaan. Nyt, kun oireet häiritsevät jo mainittavasti, viimeinkin googlasin tuon lääkärin maininneen taudin ja tämähän on juurikin se. Mikään lääke ei tästä paranna, mutta helpottaisi oireita. Ilmeisesti se vaatii myös säännöllistä seurantaa, sillä, totta kai, taudissa on pieni syövän mahdollisuus.

Toisinaan muistelen kaihoisasti raskaus- ja imetysaikoja. Olin noina aikoina terve kuin pukki. Nyt sairastan jo ties monetta flunssaa, joita lapset kantavat päiväkodista kotiin.

K on virahtanut ihanaksi ja ärsyttäväksi 1,5-vuotiaaksi. Poika kiipeää rohkeasti remonttitikkaiden ylimmälle portaalle, on syönyt jo syksystä lähtien ihan itse, juo tavallisesta mukista, osoittelee tavaroita,  juoksee, vilkuttaa ja pussailee märkiä nuolaisujaan. Hän vihaa talvea, tavoittelee aina kaikkea mitä V:lla on hallussaan ja on välillä ärsyttävä kiljuja. 

V kävi 2,5-vuotiaana ylimääräisessä neuvolatarkastuksessa puheenkehityksen vuoksi, mutta mitään syytä huoleen ei ollut tuolloinkaan. Tyttö kehittyy ehkä hivenen hitaammin kuin ikäisensä niin pottailussa kuin puheessakin, mutten stressaa moisesta. Nykyisin hän osaa jo haluta potalle ennen kuin vaippa on tavaraa täynnä ja viihtyy toki pikkuhousuissa. Mutta koska sohvatyynyt kastuvat liian usein, enkä juuri nyt jaksa ylimääräistä pyykittelyä tai vahtaamista, niin housuvaipoilla mennään. Puhe karttuu sysäyksittäin monella sanalla ja V muodostaa omia lauseita, nappaa sanoja aikuisten puheesta ja keksii tarpeen vaatiessa oman vastineen. Erityisen ylpeä olen V:n ponnekkaasta kiroilusta, 'Oi heletti!', joka sinkoilee usein juuri oikeassa kohdin.

Syksy ja talvi on mennyt sairastellessa ja remonttien keskellä. Aloitin syksyllä kurssin, josta nautin täysin siemauksin. On ihanaa olla aikuisten kesken, pitää ruokatunti ja saada keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Lapset viihtyvät päiväkodissa ja minä viihdyn paremmin lasten kanssa, kun se ei ole jatkuvaa 24/7. Parisuhteelle ei vieläkään riitä aikaa (kävimme toki elokuussa kerran kahdestaan lounaalla, kun lapset olivat jo päiväkodissa eikä minun kurssini ollut vielä alkanut), mutta olemme molemmat sitä mieltä että yleisesti menee hyvin, vaikka paljon voimia vieviä juttuja nyt onkin meneillään.

Isäni kävi tutkimuksissa muuttuneen luomen vuoksi ja näytepaloista paljastui tyvisolusyöpä. Googlettelin asiaa ja kyseessä on ilmeisesti pahalaatuinen ihosyöpä, joka ei tosin onneksi ole leviävää sorttia ja johtaa kuolemaan hyvin harvoin.  Melko yleinenkin ilmeisesti, yli 50-vuotiailla. Mikään yllätys  ihosyöpä ei isän puolen suvussa ole, onhan isän siskoistakin kaksi kuollut melanoomaan. Näillä geeneillä mennään.

Siitä on nyt tasan vuosi, kun K syntyi. Olin koko yön kärvistellyt sohvalla, kun aamulla ajelimme sairaalaan. Kätilö totesi paikkojen olevan auki vasta 1cm, kuten olin pelännytkin, ja seuraavat 12h olivat enemmän ja vähemmän tuskaisia. Avautumiskivut olivat ne, joita en tahtonut jaksaa kestää. Kun ponnistusvaiheeseen päästiin, oli se ainoa epiduraali lakannut jo vaikuttamasta ja koko loppusynnytys meni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ponnistusvaihe kesti 2 tuntia, hermosärky toisessa jalassa oli jotain käsittämätöntä, ja lopulta sain II asteen repeämät. Tahaton piereskely kesti noin puolivuotta, sitä en tiedä onnistuuko juokseminen vieläkään. Voin aivastaa kusematta housuihini. Raskausarvet koristavat vatsaa ja keskivartalo suorastaan huutaa ylläpitoa ja lihasharjoittelua. Tähän asti tekosyitä on riittänyt, vaikka liikuntaa olen rakastanutkin. 

K:sta on kasvanut tomera pikkumies, joka tykkää olla sylissä. Hän palvoo isosiskoaan ja yrittää matkia tätä kaikessa. Hämmästyin viime viikolla, kun vauvani yritti syödä itse lusikalla. Hänen ruokahalunsa on kyltymätön, samoin maistelunhalu. Hän on taloutemme ainoa aamuvirkku, ja heräänkin joka aamu siihen että pikku nahkapötkylä makaa päälläni poikittain, tai on vähintään kiipeämässä ylitseni suuntanaan lattia ja maailma. Hän nousee jo seisomaan keskilattialla ja on kävellyt pisimmillään 5 askelta. Muumikuutioista hän rakentaa itse tornin, vaikkei kukaan ole näyttänyt mallia. Piimä on suurinta herkkua, ja samoin leipä, mustikat ja kurkku. Parhaimmalta ruoka maistuu siskon lautaselta saalistettuna. Hän osaa jo laskeutua pylly edellä sohvalta, sängyltä ja portaissa. Ja joka ikinen päivä hän jaksaa tyhjentää keittiön vetolaatikot.