Näin yöllä unia lastenvaunuista. Kyllä ahdisti.

Tänään kylään saapui kaveri neljän kuukauden ikäisen kuopuksensa kanssa. Neljä tuntia hurahti ja oikeasti harmitti kun heidän piti lähteä hakemaan loppua jälkikasvua päivähoidosta. 

Iltapäivällä ulkona oli yli kymmenen astetta lämmintä, aurinko paistoi tyynessä säässä. Loistava ulkoilusää, mikäli kykenisi ulkoilemaan. Sain kuningasidean ja kaivoin ajovarusteitteni seasta munuaisvyön. Se yletti juuri ja juuri kiinni, tukien mukavasti niin selkää kuin vatsaakin. V rattaisiin ja kävelylenkille supistuksia sekä särkyjä uhmaten. Vyö tuki vatsaa niin etten ainakaan tuntenut supistuksia, mutta kipakat potkut kohdunsuulle ja rakkoon tuntuivat kun joku ei tykännyt vyön tiukasta otteesta. Niin, V oli koko raskauden perätilassa ja väitän kivenkovaan että niin on tämäkin.

Kävelimme (=vaapuimme) läheiselle uimarannalle, matkaan meni kait tuplaten aikaa kuin normaalisti. Paluumatkalla V alkoi hermostumaan rattaissa istumiseen ja minä pohdin miten tulevaisuudessa käy niiden pitkien vaunulenkkieni. 

Ulkoilu teki hyvää, mutta sillä oli seurauksensa. Alle kahdenkilometrin kävelylenkki ja täällä me taaperramme V:n kanssa samalla tavalla; pienin askelin ja tukien.