Pääsiäisen jälkeinen viikko, Ihastuksen talvilomaviikko, on ilmoiltaan mitä keväisin. Käymme kahvittelemassa satamassa, teemme pihahommia, Ihastus vahailee päivittäin moottoripyörää ja kunhan vain olemme. Ihastus viettää paljon aikaa V:n kanssa, ja siltikin minua alkaa ärsyttämään. Ehkä odotukseni olivat liian suuret, mutta oma aikani jää kuin jääkin paljon pienemmälle kuin mitä odotin. Kun lähden muutamaksi tunniksi työhuoneelle soittaa Ihastus vain kertoakseen ettei V oikein suostu syömään kun alas puhkeavat hampaat vaivaavat. Kun ilmoitan lähteväni puutarhamyymälään Ihastus nappaa V:n syliinsä ja kysyy toiveikkaana voivatko he lähteä mukaan myös, katsomaan josko hankkisi puutarhaletkun. Kun vappuaattoaamuna istun kampaajalla (..aaahhh) pari tuntia, yrittää Ihastus tavoitella minua puhelimitse kolme kertaa vain kysyäkseen mennäänkö sitten ruokakauppaan kun tulen kotiin. Uusi tukkani on ihana ja piristi kummasti väsynyttä olemustani. Mutta ei, en lähtenyt mukaan kauppaan, vitutuspäissäni söin pelkkiä vesirinkeleitä ja voileipiä koko vappuviikonlopun. 

En yksinkertaisesti suostu sovittautumaan siihen muottiin, että minä olisin äitinä aina ja kaikkien käytettävissä. Minusta isän rooli ei ole mikään statistin rooli, vaan isän on selviydyttävä itse siitä tilanteesta jos ruokapöydässä on ruoasta kieltäytyvä taapero. Tai jos se taapero ei suostu päiväunille, tai jos se söi hiekkaa tuulikaapin lattialta tai jos sillä on otsassa jotain ihottumaa. Nykyään tieto on ihan yhtä lailla isien saavutettavissa kuin äitienkin, varsinkin kun taloudesta löytyy kaksi läppäriä ja internetyhteys.

En tiedä kumpi ärsyttää enemmän; Ihastus joka pitää minua tietopankkina ja kaikkeen tarttuvana, vai se että isäni ja isoäitini jollain tapaa odottavat minun olevan kuten äitini. Äitini oli ahkera, ystävällinen ja hoivaluonteinen joka pyyteettömästi auttoi kaikkia aina kuin voi, eikä koskaan puhunut kenestäkään ääneen pahaa sanaa. Lapanen hän ei ollut, mutta kuten moni muukin suureen ikäluokkaan kuuluva nainen; teki osansa mukisematta pitämättä sen suurempaa meteliä itsestään. Minä taas olen saanut perintönä isäni suvun naisilta luonteen, joka on toisinaan (vai jatkuvasti?) äkäinen, äkkipikainen ja joka kertoo mielipiteensä suureen ääneen kirosanojen saattelemana. 

Netin keskustelupalstat ovat täynnä äitejä, jotka eivät saa riittävästi omaa aikaa tai jotka eivät saa omasta mielestään tarpeeksi läheisyyttä mieheltään. En ymmärrä niitä naisia, jotka haluaisivat että mies olisi yhtä tohkeissaan joka potkusta ja liikkeestä ja joka jaksaisi kuunnella naisensa mielenliikkeitä (ehkä se johtuu siitä ettei tämä puolivuotta kestänyt kakkosraskaus ole minusta vieläkään iloinen asia). Sen sijaan nyökyttelen ymmärtäväisesti lukiessani väsyneiden äitien kirjoituksia, joissa kerrotaan ettei omaa aikaa liikene millään (parastahan näissä kirjoituksissa on se, että jollain muulla menee aina huonommin kuin itsellä). 

Minä kävin viime kesänä muutaman kerran moottoripyöräilemässä, kun välit lapsettomaan ystävään olivat vielä olemassa. Tammikuussa kävin joitakin kertoja kuntosalilla, kun Ihastus oli isäkuukaudella. Syksyllä piti mennä konserttiin, mutta olin kuumeessa juuri sinä päivänä (myöhemmin kalenteria katsoessa tulkitsin että tämä saamarin kakkosraskaus oli juuri niitä aikoja saanut alkunsa). Muu ns. 'oma aika' on aina ollut jollain lailla valjastettu muitten käyttöön; työhuoneella tekemässä jotain V:lle, työhuoneella tekemässä yhteisen 'kioskin' asioita sekä taloyhtiön hallituksen tehtävät.

Hämmästyin suunnattomasti, kun erästä blogia lukiessani puolivuotiaan vauvan äiti kirjoitti lähtevänsä vasta neljättä kertaa viettämään tyttöjen kanssa iltaa sitten vauvan syntymän. Että jollakin on ollut mahdollisuus lähteä noin monta kertaa viettämään omaa aikaa jo ensimmäisen puolen vuoden aikana?!! 

Tosiasiassahan kyse ei ole paljoakaan muiden antamasta mahdollisuudesta, vaan siitä ottaako sen oman ajan (itse asiassa olen ilmoittanut Ihastukselle jo, että ensi viikonloppuna minä lähden mökkeilemään. Ihastus ja V eivät lähde, eivät ainakaan samalle mökille) vai onko ottamatta. Mutta kun on yli vuoden ollut yksin kotona vauvan kanssa, josta on kasvanut ikiliikkuva taapero ja saanut jaettua tehtäviä ainoastaan viikonloppuisin jolloin Ihastus saapuu kotiin, alkaa oma tahtotila jäädä siihen pelkkään tahtomiseen. Että olispa kiva mennä lenkille/kuntosalille/lounaalle likkakavereiden kanssa/yksin shoppailemaan, jos vaan jaksaisi. Niinpä sitä vain oikaisee sohvalle toiveikkaana siitä, että kun taapero herää päiväuniltaan isänsä ottaisi sen huomaansa eikä itse tarvitsisi eväänsä liikauttaa. Ja sitten sitä yrittää olla ajattelematta sitä ettei tilanne parane vielä pariin vuoteen.

Kesällä oikaisen sohvan sijaan pihakeinuun, jahka taloyhtiön piharemontti valmistuu. Viileille kesäpäiville, sitten jollekin vuodelle, on valmistumassa peitto isoäidin neliöistä.