Uudessa Divaanissa (toukokuu 2011) oli mielenkiintoinen artikkeli tavaran hamstraajista ja nyt jo suomenmaallekin ilmaantuneista 'järjestelijöistä', jotka korvausta vastaan järjestävät ihmisten koteja. Artikkelin mukaan Yhdysvalloissa on jopa 4000 ammattilaisjärjestelijää. Jutun suomalainen järjestelijä, professional organizer, Laitinen on toiminut työssään reilun vuoden verran ja asiakkaiksi pyrkiviä on kahden kuukauden jonon verran. 

Laitisen asiakkaan verannalla on erivärisissä muovikoreissa lasten pienleluja lajiteltuina autoihin, legoihin, pokemoneihin. Laatikoita on kolmisenkymmentä.

Artikkelissa kuvaillaan hyvin kuinka roinasta on tullut tämän päivän läskiä. Epätoivottu piirre, jota häpeillään, sillä joka paikka on pullollaan (hah..) juttuja eettisestä kuluttamisesta, ympäristöstä ja ehtyvistä luonnonvaroista. Ylimääräisen tavaran omistamista häpeillään, sillä roinaan kiteytyy kaikki mikä ärsyttää; massatuotanto, tarpeeton kuluttaminen, ilmastohaitat, sotkuisuus ja kierrättämättömyys. Artikkelissa esiintyvät Laitisen asiakkaatkaan eivät halua nimeään eikä kuvaansa julkaistavaksi.

Roinan keräämiselle löytyy syy (tai jota voi ainakin yrittää syyttää); suuret ikäluokat. Suuret ikäluokat ovat kasvaneet sodanjälkeisessä niukkuudessa säästeliäiden vanhempien hoivassa ja sitten yht'äkkiä kohdanneet ennätyksellisen vaurastumisen työelämässään (me nykyiset kolmekymppiset (äh, olenko enää kolmekymppinen vai jo vanhempi??) olemme ensimmäinen sukupolvi, joka on köyhempi kuin vanhempansa, muistelen jostain lukeneeni). Sukupolvelle, joka oli lapsuudessaan oppinut säästämään kaiken, tuli ennennäkemätön mahdollisuus kuluttaa. 

Ja me seuraamme perässä. Kun syksyllä 2008 pakkasin muuttolaatikoita avoeron ja äidin äkillisen kuoleman jäljiltä hämmästyin sitä tavaran määrää. Omaisuuteni siirtyi pahvilaatikoissa vuokratalliin, työhuoneen nurkkaan, sukulaisille ja lapsuudenkotini kätköihin. Vaatteeni uusiutuivat puolessa vuodessa melko totaalisesti, sillä osa käyttövaatteista oli jätesäkeissä siellä jossain autotallin perukoilla ja oli helpompaa hankkia uusia. Kun Ihastus astui kuvioihin oli yhteiselomme alkumetreillä kuten opiskelijapariskunnilla; lähes kaikki oli hankittava alusta alkaen kuivatavarakaapin sisältöä myöten. Löysin autotallista astioitani, ihmettelen edelleen niitä muutamaa kadonnutta uunikippoa ja muuta keittiötarviketta mutten ole juurikaan kaivannut niitä. Vaatekaappini sisältö on edelleen huomattavasti niukempi kuin ennen syksyä 2008. Viime kesänä pääsin luopumisen asteessani askelta pitemmälle ja myin sunnuntaikirppiksellä kirjojani pilkkahintaan. V:n lelulaatikko on pienin näkemäni lelulaatikko. Meillä ei ole koristeasetelmia tasoilla eikä verhot vaihdu sesongittain. Käsilaukkujeni määrä on supistunut puolella. Siivoan kempparitavarani epäsäännöllisen säännöllisesti enkä marinoi enää ikivanhjoja hajuvesiä, meikkejä tai voiteita.

Mutta siistiä meillä ei ole; pöytäpinnat kertyy tavaroita täyteen ihan huomaamatta. Eteisen lipaston päällä on käytettyjä nenäliinoja, avaamatonta ja avattua postia, kolikoita, avaimia ym. Pientavaroille hankkimani keraaminen vati on siellä jossain pohjalla. Varasto on edelleen täynnä autotallista roudattuja avaamattomia pahvilaatikoita jotka pitäisi ruotia (eli pistää kierrätykseen), kodin työhuoneen kaappi on täynnä lankakeriä ja kankaanpalasia. Kerään talteen materiaaleja 'joista voisi työstää jotain uutta', kuten se vanha uimapatja joka odottaa ties monetta vuotta jotta ompelisin sen kassiksi.

Kun on alkuvuoden pessyt meikkinsä bliw-käsisaippualla, voi kait jo hankkia varsinaisen puhdistusaineen. Entisestä puuterista on jäljellä enää rippeet jotka eivät yletä puuterisieneen ja edellinen luomiväri hajosi murusiksi pudottuaan kylppärin lattialle. Mutta se, että kerran vuodessa kyntensä lakkaava osti myös kynsilakan menköön hormonien piikkiin.