34. raskausviikko on loppusuoralla. Neuvolassa terkkari mittaa verenpaineet, hemoglobiinin ja painon. V pyrkii terkkarin syliin. Kerron vaivojen vähentyneen sitä mukaa mitä lähemmäksi loppua ollaan menty; ei kolota minnekään, kävelen kävelemällä enkä vaappumalla, nukun hyvin niin kyljelläni kuin selällänikin, ei väsytä (vaikka hemoglobiini näyttää yhtä alhaisia lukemia kuin tähänkin asti), ei närästä. Ainoastaan jalkapohjat ovat olleet kipeät, mutta sekin on hellittänyt viikon mittaan. Supisteleekin vaan vähän ja ainoastaan liian reipastahtisen kävelyn tai ponnistuksen jälkeen. Terkkari kyselee kakkosen liikkeistä ja ne ovat mielestäni olleet normaalit (ehdin rekisteröimään niitä vain iltaisin, kun istun telkkarin ääressä).

Terkkari kuuntelee kakkosen sydänäänet ja V istuu tarkkaavaisena lattialla kuunnellen myös jumputusta. Terkkari hieroo hetken käsiään yhteen ja painelee vatsaani. En voi olla hämmästymättä, kun hän sanoo pään olevan hänen mielestään alhaalla ja pyllyn ylhäällä. Suunnitelmani pirstoutuvat heti. Raivotarjonta kun merkitsisi alatiesynnytystä (melko varmasti, synnytystapa-arviointi on viikkoa ennen laskettua aikaa). Kolmenvartin sektio ja sterilointi siinä samalla kuulostavat minusta tehokkaammalta ja paremmalta, kuin puolenvuorokauden punnertaminen ja sterilointi tähystyksenä lapsivuodeaikana. Ei minulla ole mitään tarvetta päästä synnyttämään alakautta, ei se kuulu to do-listalleni. Olen ollut elämääni tyytyväisempi työelämässä, kuin kuivunutta ruokaa tripptrapista rapsuttaessa (vain jotta voisi tehdä saman kohta taas uudelleen). En mittaa arvoani äitiydellä, enkä naiseuttani synnytyksen ja imetyksen kestolla, vaan sillä miten ja mitä olen saanut aikaiseksi työelämässä. Niin se on, ei se minusta pois lähde.