Kirjoitan allekirjoituksiani papereihin ja ojennan niitä takaisin lakimiehelle.

Pankista ulos astuessani olen asunto-osakkeen omistaja. Minä, joka olen asunut puolivuotta nurkissa, vaatteet kirjahyllyssä, muu välttämätön omaisuus pahvilaatikoissa jaloissa pyörien. Ensimmäiset kolme kuukautta suorastaan vitutti juoda aamukahvi täysin erilaisista mukeista kuin joihin olin omassa keittiössäni tottunut. Enää en kiinnitä asiaan huomiota, en muista minkälaisia astioita minulla on varastoituna. 

Ei tunnu oikeastaan miltään. Omistaa taas. 

Iltapäivällä tuttu keittiökauppias tulee metrimittoineen ja sovimme hänen ottavan yhteyttä kun suunnitelma alkaa olla jollain mallilla. Kun hän lähtee, jään mittailemaan tulevaa kotiani ja arvelen varovaisesti siitä tulevan ihan kiva. Kyllä minä siihen mahdun, kissat myös. Odotan ehkä eniten niitä kauniita kesäisiä päiviä, joina voin kiireettömästi kävellä kaupungin keskustan läpi työhuoneelle. Jos sellaisia päiviä nyt koskaan tulee.

Koko päivän olen taas odottanut iltaa, jolloin tapaan Ihastuksen. "Susta näkee, että sua ei vaan saa, vaan myös pitää panna" tokaisu pyörii päässä. Totta, minä haluan suhteen jossa saan olla nainen sekä haluttu. "Onko liian törkeetä, jos sanon että rakastan sun rintoja ja persettä", hunajaa korvilleni. 

Liianko kauan minä olin ja odotin, sukupuolettomana ja valjuksi kuihtuneena.