Vuosi ja 5 kuukauttta myöhemmin saapuu vihdoin virastolta lausunto äidin kuolemasta. Me koimme silloin ettei kaikki ollut mennyt kuten olisi pitänyt ja kantelimme potilasasiamiehelle.

Nyt viraston dosentti on antanut lausuntonsa, joka on kolme sivua pitkä. Isä aloittaa lausunnosta puhumisen mainitsemalla että hänellä on minulle raskasta luettavaa, mutta saan itse päättää milloin haluan sen lukea. Hän ei pariin päivään kyennyt mihinkään järkevään tekemiseen lausunnon saavuttua.

Istahdan sohvan reunalle ja kaivan lausunnon esiin kirjekuoresta. Se päivä tulee hetkessä taas niin lähelle, mutta silmäkulmat eivät kastu eikä ahdistus nouse vaikka muistan millaista oli koittaa selvitä. Raskaudella on ihmeellisen suojaava vaikutus, pystyn sulkemaan asioita ja murheita itseni ulkopuolelle täysin neutraalisti.

Luen lausunnon läpi, kauhistelen infarktin kokoa ja sitä kuinka dosentti kirjoittaa sydämen repeämisen olleen laaja. Niin laaja ettei mikään olisi ehkä pelastanut äitiä, vaikka infarkti olisi huomattu. Se päivystävä lääkäri saa virastolta huomautuksen, koska hän ei ottanut yhteyttä muihin päivystäviin lääkäreihin ja koska hän ei ottanut äidistä verientsyymikoetta josta sydänkohtaus olisi todennäköisesti ilmennyt ja koska hän ei verrannut tuoretta sydänfilmiä vanhempaan sydänfilmiin.

Tunnen suurta helpotusta ajatellessani kuinka joku muu, toivon mukaan, selviää tulevaisuudessa tämän kantelun takia.

Kun lähden isä ei edes kuule keskittymiseltään 'heihei'täni jatkaessaan kehdon rakentamista.