Synnytystapa-arvionnissa menee koko aamupäivä. Ensin hoitaja mittaa verenpaineen, painon ja istuttaa nojatuoliin mittauttamaan kakkosen sydänkäyrää, supistuksia ja antaaa liikelaskimen käteeni. Kakkonen hermostuu vatsan päällä olevista antureista ja venkoilee aina karkuun kun sydänäänet saadaan näytölle. Parhaimmillaan sydän läpättää kahtasataa kun kakkonen oikein tulistuu, sitten syke laskee 170 ja lopulta hieman alle 150 kun se viimein rauhoittuu.

Käytävällä selailen kaikki tarjolla olevat lehdet läpi lääkärin luo pääsyä odotellessa. Käytävän penkeillä istuu muitakin odottavia; naispari, joista sen odottavan kainalokarvat rehottavat niin että niiden kantaminen vaatii rautaista itsevarmuutta, sekä esikoistaan odottava nuoripari jonka nainen on ärsyttävän lässyttävä muumimamma miestään kohtaan. Käytävän päässä on minua vanhempi odottava äiti, joka on ilmeisesti sairaalan henkilökuntaan kuuluva, sillä lähes kaikki ohikulkevat sairaanhoitajat tervehtivät häntä iloisesti.

Lääkärit vetävät rutiinit läpi rutiinilla, lähes liukuhihnalla. Vanhempi mieslääkäri tunnustelee vatsaani päältäpäin ja toteaa heti pään olevan alaspäin. Nuorempi naislääkäri kopeloi jo ja toteaa jalkovälistäni saman asian kuin mieslääkäri hetkeä aiemmin. Pää ei ole kuulemma kiinnittynyt, vaan sitä voi pompotella (neuvolakorttiin hän myös merkitsee kanavan pidemmäksi kuin neuvolakandi, ja kohdunsuukaan ei äitiyspolilääkärin mielestä ole pehmeä). Ultraääneessä näkyy ylösalaisin oleva kakkonen, lapsivettä on normaali määrä, istukkavirtaus on hyvä, istukka hyvän näköinen ja kakkonen on kokoarvion mukaan 3100g painoinen. Kysyn mieslääkäriltä onko mahdollista, että tämä kakkonen kääntyisi vielä kertaalleen istualleen, onhan se myllännyt ympäriinsä nyt muutenkin vaikka aloillaan pitäisi jo olla. Mahdotonta kuulemma ennustaa ja turhaa kontrollikuvailla, joten kun synnytys käynnistyy niin edetään sen hetkisen tilanteen mukaan.

Toisaalta nyt on helpotus, kun on synnytystapa johon henkisesti valmistautua. Sektioon päätyminen tälläkin kertaa ei olisi ollut minusta pettymys, mutta alatiesynnytykseen valmistaudutaan. Juon päivittäin vadelmanlehtiteetä, käymme V:n kanssa kävelylenkeillä kun helteetkin hellittivät. Kuulostelen oloani jatkuvasti, sillä supistukset ja pää alaspäin oleva vauva ovat minulle uusia kokemuksia. Tiedän nyt miten keljulta tuntuu kun sikiö työntää jalallaan kylkiluihin. Nivusissa vetää välillä ja alaselkää jomottaa toisinaan (ja minä kun en enää muista miltä menkkakivut tuntuvat). Kakkonen puskee välillä alaspäin niin, että se pysäyttää hetkeksi. 

Työhuone ja leikkiverkkokauppani eivät kiinnosta enää kuten muutama viikko sitten, vaan voisin käyttää aikani pelkästään nukkumiseen, mansikoiden syöntiin ja aivottomaan neulomiseen/virkkaukseen. Pienet vaatteet on pesty ja kaappiin viikattu, pikkuvaippoja ja liivinsuojia ostettu ja Emmaljungiin hankittiin sisaristuin, sillä vaunurumba ei nyt vaan innosta. Vaihdetaan sitten jos setti ei pelitä.