Mennyt viikonloppu, sekä alkuviikko, ovat jälleet nostaneet käyräni punaiselle ja vitutus on päällänsä aamusta iltaan. Lauantain luksuksena oli teatteri-ilta ystävän ja tämän taiteilijakollegan kanssa. Oli itse asiassa todella virkistävää käydä teatterissa ensimmäisen kerran vuosiin, taloon kiinnitetyt näyttelijät ovat vaihtuneet sitten vuosituhannen vaihteen.

Sunnuntaina tein virhearvion ja kotiuduin työhuoneelta liian aikaisin, sillä olohuoneesta kuului anopin kimakka kaakatus ja lässytys. Miten maailmassa voi ollakaan ihmisiä, jotka pelkällä äänellään saavat päänsäryn aikaiseksi. En osallistunut keskusteluun olohuoneessa, vaan painelin suoraa päätä toiseen huoneeseen jatkamaan ns. toimistotöitä. Seinän takaa kuuntelin, kuinka anopin ääni kantoi jatkuvalla syötöllä, puhuen muiden päälle ja lässyttämällä lapsille kun olisi ollut oma vuoro kuunnella. Tajutonta.

Koska oleminen on tylsää ja edessä olevat haasteet pakkopullaa, etsin itselleni mielekästä tekemistä. Lähetin eilen toisen työhakemukseni tämän äitiysloman aikana ja tänään minusta tuli avoimen yliopiston opiskelija työ- ja organisaatiopsykologiassa. Yksi opintojakso näin alkuun.