kevät tulee, kuulemma.

Näyttelytilassa kankaat näyttävät itseasiassa varsin kauniilta, mutta en kuitenkaan ole tyytyväinen. En omiin suorituksiin, enkä siihen etten ole osannut ottaa tiettyjä asioita huomioon. Itsekritiikki on useimmiten hyvä asia, ja joskus se vaan on rasittavaa...

Sisustussuunnittelija kehottaa käymään tapettikirjoja läpi ja etsimään mieluisia malleja. Löydän niitä useita, kaikissa on tiettyä yhtenäisyyttä. Hän saa minutkin pikkuhiljaa innostumaan, sovimme seuraavan tapaamisen hänen toimistolleen. Näen jo sieluni silmin sen fiiliksen, jonka hän toivon mukaan onnistuu tulevaan kotiini luomaan.

Ryppyinen käsi laskeutuu olkavarrelleni ja ravistaa kevyesti. "En pidä siitä, että sinulla on aina niin kiire. Pitäisi rauhoittua", isoäiti sanoo. Hymähdän hänen olevan oikeassa, ja vakuutan että nyt seuraavina viikkoina ei ole niin hoppu. Etsin isoäidin kasvoista äidin piirteitä, mutta en jotenkin osaa nähdä niitä. Ne tulevat esiin kuitenkin äänessä, olemuksessa, kaikessa.

Illalla käyn syömässä ystäväni kanssa, jota en ole nähnyt pariin kuukauteen paljoakaan. Ensin ajattelen kertovani hänelle Ihastuksesta, mutta päätän lopulta olla vielä hiljaa. Miten voi kertoa Ihastuksesta ihmiselle, joka on kuukausia aiemmin tunnustanut alkaneensa ajatella minua muunakin kuin pelkkänä ystävänä? Minä olin siihen uutiseen silloin pettynyt, en halunnut olla tuolle ihmiselle muuta kun ystävä. En nainen, pelkkä ystävä.
Ja ehkä Ihastuksesta ei lopulta jääkään mitään kerrottavaa?