Kun terveydenhoitaja, ensin paineltuaan vatsaani, ottaa mittanauhalla sf-mittaa tuleva lapsemme yrittää potkaista häntä. Äitiinsä tulee, sillä huti meni. Potkut voi kuulemma nähdä vatsan päälle.
Kaikki on kunnossa. Paino on noussut enemmän kuin tähän asti, mutta se kuulemma tekee niin sysäyksittäin. Hemoglobiini on edelleen tasolla josta moni ei-raskaana oleva nainenkin voisi olla kateellinen. Verenpaineeni on niin normaali kuin tällä sukurasitteella voi olla.
Kerron ostaneeni ensimmäiset nutut tulevalle lapselle, ja näppärästi samaa väriä kuin itsekin käytän. Ihastus mutisee vieressä että tytölle pitää olla punaista ja värejä... Hämmästyn, kun kuulen ettei vauvan mustia vaatteita saakaan pestä omien vaatteiden joukossa. En ymmärrä kysyä edes, että miksi.

Kun 22 viikkoa on täynnä alkavat levottomat jalat jälleen vaivaamaan. Alkuraskaudessa siihen auttoi suolan lisääminen ruokaan, mutta nyt yritän vain kärvistellä. Minä, joka normaalisti nukun talvikauden villasukat jalassa, nukun nyt kuumissani. Avoimen ikkunan vieressä, hädin tuskin peiton alla ja tuskailen lämmintä kissaa joka painautuu jalkaani vasten öisin.
Sanon yhtenä iltana Ihastukselle että vaatekaapissani on nyt toistaiseksi tarpeeksi äitiysvaatteita eikä lisää tarvitse hankkia vähään aikaan. Kunnes seuraavana päivänä käyn ostamassa satasella lisää. Pitkään seisaallaan oleminen aiheuttaa huonoa oloa ja vatsan kiristymistä, joten suuntaan äitiysliikkeeseen ja hankin tukivyön itselleni. Ostan myös odotusajan topin yöpuvukseni, sillä rasvauksesta huolimatta rintani ovat sekä kutiavat että kosketusarat. Ne on pidettävä pakattuna 24/7.

Tuskailemme asunnon kanssa. Ihastus haluaisi uudehkon ja kätevän ja minä vanhan ja epäkäytännöllisen, mutta persoonallisen. Hän on oikeassa, sillä minä en voi pyörittää arkea vauva kainalossa öljypoltinta korjaten, 200 metrin pihatietä kolatessa ja remontoidessa. En yhtään epäile, ettenkö siinä onnistuisi, mutta joskus voi kait valita helpommankin tien.