Siinä se nyt on.

4 päivän ikäisenä, jo toista päivää kotona.

Täytän kylpyhuoneessa kestovaippoja tekemilläni froteeimuilla ja Ihastus liittyy seuraani. Olen ihmetellyt äitiyspakkauksen ImseVimseja kuukausikaupalla ja hän tajuaa heti kuinka ne toimivat (tiedoksi; pakettiin kuuluu vaippakuori sekä sisävaippa jota ei saa millään pysymään kiinni). Hän täyttää myös muutaman vaipan ja ladomme niitä työtason yläpuolella olevaan kaappiin. Annan hänelle myös yhden kertakäyttövaipan katseltavaksi ja hän pyörittelee sitä käsissään epäuskoisena 'Siis onko tässä se koko vaippa?!'.

Myöhemmin päivällä ihmettelemme yhdessä jälkikasvun tulevassa huoneessa. Pinnasängyn päällä olevalla hoitotasolla on esillä fleecehaalari, villaviltti, villatakki, lapasia, sukkia ja pipoja. Pohdimme pitääkö kokohaalarin, vai potkupuvuksiko sitä sanotaan, alla olla jotain muutakin? Veikkaan ääneen, että ehkäpä sellainen lyhythihainen body jotta se pitäisi vaipan paremmin paikallaan? Pakkaamme laukkuun myös pienen bodyn kaiken muun lisäksi ja mutisen samalla kuinka lapsiraukka on varmasti suurimmaksi osaksi ajastaan pelkässä vaipassa koska kukaan ei osaa pukea häntä.

Aamupissillä käydessäni bongasin vessapaperista pienen vaaleanpunaisen verijuovan. En sanonut siitä Ihastukselle mitään, sillä hän olisi kärrännyt minut välittömästi sairaalaan tai vähintään kulkenut perässäni pitkin päivää ja varmistellut oloani. Pienikin seisaallaan olo saa aikaan supistuksia, jotka alkavat jo tuntumaan. Itsekseni mietin että eikö tälle penteleelle sovi mikään ennalta sovittu.

Ihan kohta voin ruveta valmistautumaan tulevaan sektioon. Ensimmäisenä on suoriuduttava määrältään lattekuppia vastaavasta annoksesta peräruisketta. Myöhemmin illalla on otettava vatsanhappoisuutta vähentävä tabletti, ja toinen samanlainen vielä aamulla. Ohjeitten mukaan tämän päivän ruokavalion tulisi olla lihaton ja leivätön, lähinnä keitto- ja vellilinjalla pysyen. Hah.

Vielä pitäisi pakata itselleni sairaalalaukku sekä Ihastukselle huomiseksi eväät.

Huomenna tapaamme Sen, jota tässä on 9 kuukautta odotettu.

Käyn viimeistä kertaa neuvolassa. Terkka kyselee vointiani sekä mielialaani ja kerron hänelle olevani ensi viikolla menossa leikkaukseen, en synnyttämään. Näin tulevan sektion koen, en millään tavalla syntymään liittyvänä vaan ainoastaan leikkauksena jonka tuloksena kotiutuspakkaukseen liittyy haavan hoito-ohjeiden lisäksi puolimetrinen ihmisentaimi. Hän kysyy olenko pettynyt kun edessä sektio ja vastaan kieltävästi, sillä kun perätila alkoi näyttämään pysyvältä alkoi mahdolliseen sektioon valmistautumaan. Silti sektio vituttaa, mutta tätä en sano terkalle.

Muistini pätkii, valvon sängyssä unta odotellen aamukahteen tai kolmeen, kykenen mainiosti vielä ajamaan autoa mutta kauppareissut käyvät kunnon päälle (lemmikkieläinkauppa-puutarhakauppa- ruokakaupassa olen jo puhki ja voisin sekä pyörtyä että oksentaa samanaikaisesti). Kantapääni eivät ole koskaan olleet näin kovat ja halkeilleet ja syytän siitä painonnousua sekä kehon painopisteen muuttumista. Jalkojen rasvaus vuorostaan on suoritus josta tulisi saada palkinto. Nenäni menee tukkoon aina iltaisin ja niistän veren sekaista limaa. Ulkona paistava aurinko ja keväinen sää olisi ihanteellinen ulkoiluun, mutta koska kävellessa jalkovälini tuntuu halkeavan tyydyn vain ihastelemaan ikkunasta.

Käytän aikani tekemällä kaikenlaista tarpeellista; neulon pieniä sukkia ja lapasia, niin että jälkikasvulla on varmasti villa-asusteita pitkälle heinäkuuhun. Järjestelen neulepuikkoni. Vaihdan kukkamullat ja istutan siemeniä. Tilaan viikoittain ilmestyvän tyhjänpäiväisen naistenlehden, sillä optimisesti ajattelen että minulla olisi ehkä aikaa lukeakin sitä.

Ihastus haluaa ostaa lisää maidonkorvketta keittiön kaappeihin, kun satun toteamaan ettei maidonnousu sektion jälkeen tapahdu välttämättä yhtä hyvin kuin normaalin alatiesynnytyksen jälkeen. Hän on myös ostanut edullisesti vähän käytetyn vaellusrinkan jossa on paikka pienelle lapselle. Ei se haittaa ettei meillä tähän mennessä ole vaellusta harrastettu. Hänellä on järkyttävä autonvaihtokuume, joka heittelee laidasta laitaan. Kun haemme lastenvaunut kaupasta, hänen nykyinen viisivuotias farmarinsa on loistavan kokoinen ja todella hyvä. Seuraavana päivänä hän tarvitsisi jo tilavamman auton. Hän on myös myynyt moottoripyöränsä (koska sellaiselle ei nyt tulevana kesänä löydy aikaa), mutta autojen lisäksi hän selaa myös moottoripyörämarkkinoita ja on kuin riivattu.

Hän haluaa luotettavan auton (nykyinen auto on luotettava, paitsi silloin kun hän on iskenyt silmänsä johonkin vaihtoautoon) ja katsoo minua loukkaantuneena kun lupaan lainata hänelle 24 vuotiasta autoani aina kun hän vain tarvitsee.

Hieman vanhempia autoja autokuumeisen lapselle.

Se mitään kääntynyt ole. Kait.

Terkkari painelee vatsaani. Toteaa selän tuntuvan vasemmalla puolella. Painelee voimakkaasti alavatsaani ja kysyy samalla tuntuuko pahalta. Ei tunnu. 'Ei tunnu näppeihin' siellä alhaalla, on jossain siellä niin takana. Jos on.

Sydänäänet kuuluvat kuitenkin vähän alempaa kuin ennen. Sf-mittani on hieman yli viikossa pompannut lähes 4cm ylöspäin ja viikoittainen painonnousuni on vastaavasti tippunut viime kerrasta.

Saan lähetteen äitiyspolille jotta ultraisivat siellä missä asennossa Se on.

Kerron terkalle ahdistuksesta joka iski päälle kuin syysmyrsky, ja siitä että myrskyni on onneksi jo hieman laantunut. Kerron leikkauspöydällä makaavasta ystävästä ja huolestani häntä kohtaan.

Ostan kirjakaupasta vauvaneulekirjan. Päivittelen niitä viimeistelemättömiä vauvaneuleitani kaapin hyllyillä, näinköhän ne päätyvät käyttöön koskaan ja ikinä. Kiinnitän painovärit pukluharsoihin. Ostan kahdet puolipotkuhousut. Kangaskaupassa muistan jälleen kerran miksi en pidä verhoista.

Työhuoneella käännän 16 metriä mattolointa kangaspuille ja neuvon aloittelijaa kankaanrakentamisessa. Huomaan olevani se norsu posliinikaupassa työhuoneen ahtaudessa.

Isä kävi lääkärissä jatkuvasti toistuvan päänsäryn takia ja sai masennuslääkkeet. Ziisus.

35+0

Tunnen oloni huijatuksi.

Ensin sitä on kuukausikaupalla tyyni sekä hyvillä mielin ja sitten yht'äkkiä se kaikki iskee pajavasaralla kasvoille.

Tulee äärimmäisen typerä olo, kun tajuaa olevansa kohta todella huonossa asemassa työmarkkinoilla. Siinä samalla näkee oman tulevan heikon taloudellisen tilanteensa ja kuinka riippuvaiseksi sitä väistämättä tulee toisesta osapuolesta. Pakokauhu ja raivo nousee.

Istun sängyn reunalla ja vollotan valtoimenaan luopumisen tuskasta ja vihasta. Joudun luopumaan itselleni tärkeästä asiasta ja siinä samalla riuhtaisen itseni irti koko elämäntavasta. Vittuako siitä että olen nopea oppimaan ajoradalla ja rohkea liikkeissäni.

Saatana tämä on yhtä paskaa.

Napero on ilmeisesti ottanut kasvupyrähdyksen painon suhteen, sillä kahdessa viikossa elopainoni on noussut kahdella kilolla. Terkkari sanoo loppuvaiheessa olevan yleistä että paino nousee runsaammin ja lisää ettei minulla ole mitään huolta painon noususta sillä kokonaisuudessaan painoni on tähän mennessä noussut vain 10kg.

Kerron huomanneeni itsessäni ärtyisyyttä ja suutahtelua, mutta että ymmärrän laskea sen hormonien piikkiin. Myös Ihastus on saanut varoituksen kokeneemmalta työtoveriltaan, että tässä vaiheessa kotona saattaa kuulla mitä tahansa raskaana olevan naisensa sanomana. Onneksi, sillä minulla ei ole suutuspäissäni intoa selvittää yht'äkkiä ilmaantuvan kimpaantumisen johtuvan kehossa jylläävistä hormoneista...

Napero on edelleen perätilassa, terkkari toteaa paineltuaan vatsaani. Kerron tuntevani iltaisin myllerrystä ja puskemista, joten ilmeisesti yritystä kääntymiseen kuitenkin on. Terkkari varaa minulle ajan ensi viikolle, jollei Se siihen mennessä ole omin avuin kääntynyt minulle varataan aika äitiyspolille jossa koittavat tehdä asialle jotain.

Päivällä mietin noita iltaisin ilmaantuvia myllerryksiä. Istuin silloin usein sohvalla ja katselen neulomisen ohessa telkkaria. Se on aina jumpannut iltaisin tv:n äärellä. Pitäisikö minun nousta seisomaan kun alan tuntemaan liikkeet? Olisiko Sillä silloin enemmän tilaa kääntyä? Voinko minä antaa vauhtia Sille jollain tapaa? Muistelen nähneeni jossain interneetin syövereissä ohjeet kuinka vauvan kääntymistä voi avittaa omilla asennoillaan. Miksen ole laittanut linkkiä talteen?

Äitini syntyi perätilassa. Pappa haki hevosella kätilön, kätilö yritti maatilan yläkerrassa kääntää vauvaa päältä päin. "Kyllähän se vähän sattui, se kääntämisen yrittäminen", 88-vuotias isoäitini kertoi joulukuussa kun äidin syntymäpäivä oli lähellä ja meidän kaikkien mielessä. Muistan katsoneeni isoäitiä ihaillen.

34+0

Viikonloppuna Ihastus haluaa ehdottomasti lähteä hankkimaan varusteita ja tarvikkeita vauvalle.

Ajamme lastentarvikeliikkeeseen, joka edustaa sitä pinnasänkymerkkiä josta olemme löytäneet haluamamme. Myhäilen tyytyväisenä, sillä olen saanut Ihastuksen vakuuttumaan sängystä. Omasta mielestäni se on ulkonäöltään markkinoiden parhaiden joukossa (jaksan päivitellä viikoittain sitä ylirumaa tarjontaa jota vauvojen/lasten huonekaluissa on tarjolla) ja lisäksi se menisi tulevalla jälkikasvulla lähestulkoon kouluikäiseksi asti.

Keskustelemme myyjän kanssa pinnasängyistä sekä Juuri Tästä Pinnasängystä. Myyjä heittää ohimennen keskusteluun 'jos teille tulee toinen lapsi niin teidän on hankittava joka tapauksessa toinen pinnasänky'. Näen kuinka Ihastuksen silmät kirkastuvat ja kuinka tavoittelemani pinnasänky loittonee ulottumattomiin. Totta kai meille tulee toinen lapsi. Totta kai sillekin pitää hommata pinnasänky ja juniorisän

gyn hankinta olisi joka tapauksessa edessä 2-3 vuoden kuluttua. Minulta ei kysytä.

Tilaamme pinnasängyn. Se on erilainen ja toimii vain ja ainoastaan pinnasänkynä. Väriltään se on sentään musta, en anna siinä periksi.

Ennen kuin poistumme ostamme vielä kissaverkon pinnasänkyyn ja valitsen hyllyiltä kahden pullon pakkauksen BPA-vapaita tuttipulloja. Ihastus epäilee riittääkö kaksi pulloa. Onneksi myyjä komppaa minua siinä ettei vielä tiedä tarvitseeko niitä useampia.

Supermarketissa katselemme hyllyn täydeltä tutteja, ruokalappuja, vanuja, puhdistuspyyhkeitä. Hillitsen Ihastusta ja valitsemme ostoskoriin vain vanupuikkoja ja paketillisen puhdistuspyyhkeitä. Hän haluaa vielä kävellä hyllynpäähän katsomaan äidinmaitokorvikkeita. Olen hämmästynyt, sillä luottamus omaan rintavarustukseeni on vankkumaton. Hän ei anna periksi, vaan vaatii saada ostaa edes purkin tai pari korviketta. Kummastelemme yhdessä pakkauksia. Mitä eroa on korvikkeilla jotka ovat 'original' ja 'comfort'? 'Hypo-allergenic' nyt sentään kertoo jotain... Ostamme kolme pientä purkkia äidinmaitokorviketta ilman erikoisempia tekstejä.

Sunnuntaina ennen ystävien kanssa sovittua makkaranpaistopiknikkiä Ihastus on huolissaan puolestani. Matkaa on jonkin verran ja luntakin

reitillä. Ettei vaan jäällä tule hätä ja vieläpä mene lapsivedet. Lupaan pitää vedet sisuksissani.

33+5

Herään taas aamuyöstä virkeänä. Onneksi Ihastuksen herätyskello soi klo 5:00, joten voin hyvin nousta ylös minäkin. Hän tekee lumityöt pihalla, keitän aamukahvit. Istumme keittiön pöydän äärellä ja kissat pyörivät jaloissa. Lopulta hän lähtee taas viikoksi pois ja minä oikaisen sohvalle. Herään parin tunnin kuluttua, puuhastelen muuttolaatikoitten parissa mutta huomaan että tänään on otettava rennommin.

Illalla heitän toppatakin t-paidan päälle ja kävelen lumisateessa lähikauppaan. Kaupassa totean hedelmävaa'an kohdalla, että ostoskori painaa jo tarpeeksi neljästä appelsiinista ja litran maitotölkistä. Taaperran kotiinpäin sauvakävelijämummon perässä ja totean välimatkan pysyvän samana.

Käyn vielä autotallissa katsomassa tavaroitani, joita en ole nähnyt yli vuoteen. En sen jälkeen kun äiti kuoli ja elämäni meni uusiksi.

30+2

Aamulla näen järjestyksessään toisen synnytysuneni. Siinä synnytys sujuu ja edistyy ja vauva jää henkiin, toisin kuin ensimmäisessä unessani. Synnytys on hikinen urakka, muttei kivuissaan ylitsepääsemätön ja ainakin unessani onnistun synnyttämään toiveitteni mukaan ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Pääsemme kotiin ja tutustuminen toisiimme alkaa. Ihastus on vauvaan niin ihastunut kun voi, mutta otteissaan kömpelömpi ja epävarmempi kuin minä. Emme tiedä paljonko vauvalle pitää pukea vaatteita ulkoilua varten ja kuinka vähällä se selviää sisätiloissa. Vauva on viisas eikä hätkähdä kokemattomuuttamme. Se napittaa suoralla katseellaan suoraan sisimpään ikäänkuin rauhoittaakseen 'ei tässä mitään hätää, opastan kyllä'. Se ei itke, vaan on rauhallinen luottavainen vauva, jota kannamme sylissä vuorotellen. Joku vie vauvan ulos ja minä hätäännyn kun en tiedä missä se on.

Herään, tajuan kaiken olleen unta ja kohta pidättelen pelkästä kaipuusta kumpuavia kyyneleitä.

Ihastus käy päässään läpi omaa lapsuuttaan, vanhempiaan ja sisaruksiaan. Elämää isoveljen varjossa, isoveljen joka sittemmin on paljastunut luonteeltaan ilkeäksi, narsistiseksi tai miksi tahansa. Sen takia meitä ei ole esitelty toisillemme. Veli sabotoi muun perheen välejä ja syöttää ajatuksiaan ja kuviteltuja totuuksia vanhemmille. Isoveli ja -sisko eivät ole olleet puheväleissä 20 vuoteen. Ihastus vihaa veljeään, ei kestä äitiään ja ihmettelee kun siskosta ei ole kuulunut paljoakaan sen jälkeen kun pikkuveljensä erosi entisestä entisestään, muutti tänne ja alkoi lisääntymään kanssani.

Sillä kaikella huolella on selvä huipentumansa; hän ei voi kutsua ristiäisiin perheestään muita kuin isänsä. Veli ei pysty käyttäytymään sosiaalisissa tilanteissa odotetusti, äiti saattaa olla myös arvaamaton (oma suosikkini, itse luomani mielikuva anopista, joka papin edessä kysyy ikään kuin ohimennen Ihastukselta että onkos tämä lapsi nyt varmasti sinun).

Minulle olisi aivan sama, vaikka ristiäiset jätettäisiin väliin ja vain annettaisiin nimi lapselle. En ole uskaltanut ehdottaa tätä vielä Ihastukselle, sillä on hän on hyvin keskiverto kaikessa; mielipiteissään, tyylimaussaan, mielipiteissään. 'Näin on aina ennenkin tehty, sen on pakko olla ainoa toimiva ratkaisu'. Hän sanoo minua toisinaan kapinalliseksi, joka perättömyydessään naurattaa minua.

Mietiskelen raskautta omalta kannaltani. Olen viihtynyt raskaana, vaikka en koskaan ole lapsista haaveillut. Ihoni on ollut paremmassa kunnossa kuin koskaan, olen ollut lempeämpi itselleni, vatsaani kommentoivat niin tutut kuin tuntemattomatkin kaikkien sanoessa että se on kaunis. En murehdi tulevaa vanhemmuuttani ja kuinka pärjään siinä, vaan enemmän olen huolissani kuinka saan tulevaisuudessa oman aikani, jolloin en ole olemassa ketään varten, saan olla antisosiaalinen ja täysin itsekäs. Yölliset valvomiset vauvan kanssa eivät arveluta, eikä pätkittäinen nukkuminen. Uskon selviäni siitä, mikäli tulevaa tilannetta voi vain verrata aiempaan elämääni jossa juoksin työpaikasta toiseen päivittäin nukkuen yöunet kahdessa erässä vuorokauden aikana.

Koko raskaus on ollut elämistä tulevaa varten, ja vain hyvin vähän tässä hetkessä elämistä. Älä syö/juo sitä äläkä tätä, jotta vauva ei olisi sitä eikä tätä. Älä mieti ensi kesäksi mitään valmiiksi, sillä matkassa on silloin jo nyytti joka vaikuttaa kaikkeen. Jatka vielä haaveilua omasta näyttelystä, sillä tänä vuonna ei aika vielä kuitenkaan riitä näyttelytöiden valmistamiseen.

Kahden viikon kuluttua muutamme uuteen asuntoomme. Sitäkin olemme odottaneet ja elämässä on nyt kaksi päämäärää; muutto ja syntymä. Synnytys on ensimmäiseni, muutto vuorostaan jo 7. tällä vuosituhannella. Se tarkoittaa keskimäärin muuttoa kerran 1,4 vuodessa. Ihastus lupaa, että asumme tulevassa kodissamme pitkään. Minäkin haluaisin uskoa niin, mutta sisimpäni epäilee silti.

Käyn entisellä työpaikallani ja opettajienhuoneessa kollegat kyselevät kuulumisia. Asunko missä (he tietävät, että olemme Ihastuksen kanssa etsineet omaa asuntoa koko syksyn. Samoin he huomasivat syksyllä kihlasormukseni). Kerron, että ostimme asunnon ja muutamme piakkoin. Yksi heistä rohkenee kysymään, että onko kyseessä vielä sama mies. En sano ääneen mitään, mutta sisäisesti räjähdän nauramaan. Harmittelen etten keksi mitään ohimennen sutkautettavaa, jolla saisin sohaistua tuon sovinnaisen virkamieskoneiston sovinnaista elämänkatsomusta.

Iltaisin katselen itseäni peilistä. Vatsaani, joka Ihastuksen ja ystäväni mielestä on jo laskeutunut vähän. Vatsa on kireä kuula, ilman ensimmäistäkään raskausarpea. Silittelen pitkin toista kylkeäni kulkevaa tatuointia tyytyväisenä, se on toistaiseksi säästynyt vaikka minä venyn ja paukun. Bikinirajani rehottaa ja syystä. En ole enää viikkoihin nähnyt sinne, ja sokkona ajelu on arveluttavaa. Ihastus ehdottaa että voisi hoitaaa puutarhani mutta tuhahdan ehdotukselle. Se on vielä arveluttavampi ajatus.

Rintani ovat valtavat. Rasvaan itseni pesun jälkeen aina kauttaaltaan niin, että liimaudun kylpytakkiin kiinni. Silti rinnat kutiavat, nännit ovat kipeät ja hilseilevät. Ihastus kysyy toisinaan joko niistä tulee maitoa. En tiedä millaiset maitoa tihkuvat rinnat ovat. Nännit tuntuvat välillä kyllä kosteilta, mutta koska en ole varma, vastaan 'ei'.

Ihastus makaa vierelläni, laskee kätensä vatsani päälle ja sanoo : ' Mä rakastan sua.'

Vastaan tapani mukaan 'Samoin'.

Hän on hetken hiljaa ja sanoo 'Sanoin sen kyllä lapselle, mutta joo, sua kans.'

Käyn kävelelyllä talvipakkasessa. Yksinäni, sillä Ihastus alkaa palelemaan näillä lenkeillä koska etenen hitaasti. Nautin säästä ja 'vauhdista' ja siitä ettei vatsaani iske paineen tunne eikä kiristys. Kunnes huomaan näköhäiriöt, jotka seuraavat mukana käännän katseeni minne tahansa. Kävelylenkin jälkeen mittaan verenpaineeni, jotka ovat minulle niin normaalit kuin voivat olla ja hämmästelen leposykettäni joka on kolmenumeroinen. Ja kun Sen liikkeitä ei ole tuntunut kunnolla viikkoon, saavat nämä oireet minut huolestumaan ensimmäisen kerran koko raskauden aikana.

Käyn neuvolassa seuraavana päivänä. Siellä mittarilukemani ovat jo normaalit ja terkkari kertoo kuinka syke saattaa heitellä runsaastikin. Kerron hänelle, että Se on kait vaihtanut asentoa normaalista poikittaisasennostaan, sillä pystyn taas nukkumaan selälläni mutta liikkeitten tuntu on ollut vähäistä. Hän painelee vatsaani, jolloin Se hermostuu ja alkaa muksimaan takaisin. Terkkari ei osaa sanoa missä asennossa se on. Sydänäänet löytyvät ja minä lähden neuvolasta huojentuneena.

Seuraavana iltana tunnen kuinka vatsassani möyritään ja painetaan. Hihkaisen vieressäni istuvalle Ihastukselle 'katso' ja nostan paidan helmaa. Vatsani kohoaa selvästi toiselta puolelta ja innoissani painelen kädelläni kohoumaa. Siinä tuntuu kova kohta, otan Ihastuksen kädestä kiinni ja painelen silläkin vatsaani 'kokeile, se on varmasti pylly tai pää!!'. Ihastus kieltää minua painelemasta, sillä 'jos se onkin oikeasti pää ja vauvoilla on pehmeä pää eikä sitä saa painaa koska jos se vaikka vaurioituu'. Kohouma häviää yhtä pian kuin ilmestyikin.

Nukun yöni sikeästi ja aamulla herätessä tunnen rytmisen nykimisen vatsassani. Lapsellamme taitaa olla hikka.

Ystäväni toteaa hieman huolestuneen näköisenä, että näytän väsyneeltä. 'Totta', vastaan. Herään öisin joka kerta vaihtaessani asentoa, vatsan kääntäminen kyljeltä toiselle vaatii jo ponnistuksia. Selälläni kykenen nukkumaan silloin tällöin, riippuen missä asennossa Se on. Heräilen aamuisin siihen, että toinen kissoista painautuu kylkeäni vasten, tai kiipeää vatsani päälle nukkumaan. Tai sitten herään muuten vaan silmänräpäyksessä.

Ihastus näkee vuorotellen painajaisia ja seksiunia. Painajaisista hän vain mainitsee kertomatta tarkemmin, mutta seksiunet hän kuvailee minulle yksityiskohtaisesti. Hän nautiskelee minusta yhtä lailla kuin ennen raskauttakin, eikä näytä ulospäin harmistumista siitä etten minä eivätkä paikkani kestä entiseen malliin.

Jätän tarkoituksella neuvolan kirjasen sohvan käsinojalle hänen puolelleen. Hän selailee sitä ohimennen ja yht'äkkiä sanoo helpottuneen kuuloisena 'täällä lukee että painajaiset isillä ovat melko yleisiä'. Niinpä.

Haemme äitiyspakkauksen postista. Sen vaatteet näyttävät niin isoilta. Enkä ymmärrä miten se makuupussi toimii.

27+6

Neuvolaterkka kysyy kuinka on sujunut, olenko hyvillä mielin. Kyllä, kaikki on hyvin. Mitä nyt yllätin itseni eilisellä iltakävelyllä, joka oli ensimmäinen viikkoihin. Paluumatkalla nivusia särki ja vielä tänä aamunakin tuntui kuin haarovälini halkeaisi kahtia. Liitoskipuja, kuulemma.

Painoa on tullut yhteensä alle 6kg, kohdunsuu on kiinni ja kiinteä. Hemoglobiinia ei mitattu tälläkään kertaa, sillä surffailen siinä täysin omassa sarjassani (1. mittauskerralla 169, kuukasi sitten 138).

Nuori naislääkäri painelee vatsaani ja toteaa vauvan pyllyn olevan todennäköisesti oikealla puolella ja pään vasemmalla puolella. Vahvistan lääkärin toteamuksen, sillä tänään minua on potkittu oikealta puolen kunnolla. Olen sitä mieltä, että Se on suurimmaksi osaksi poikittain vatsassani ja toisinaan se kääntyy pystyyn potkien alaspäin.

Lääkäri laskee dopplerin anturin vatsalleni ja Se väistää alta pois. Hän löytää Sen heti uudelleen ja juuri kun nopea syke kuuluu Se karkaa taas alta pois. Kolmannella kerralla sydämensykkeestä saadaan jo lukemiakin ylös.

Käyn kotimatkalla hakemassa, taas, Postista paketillisen vauvan tarvikkeita. Laatikollinen vauvan vaatteita. Kotona puran laatikkoa sohvalle ja mietin kuinka tämän kokoisia vaatekappaleita saa puettua kenellekään.

Joulumieli on vallannut minut ensimmäisen kerran vuosiin. Viime joulu oli lämmin, mutta se oli samalla opettelua jouluun ilman äitiä.

Tänä vuonna minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni luonani mies, joka valitsee mieluiten minut kuin joulupyhien työvuorot. En edes tiedä millainen sellainen joulu on.

Ripustan kissojen kanssa jouluvaloja ikkunaan. Ostin jopa jouluista wc-paperia.

Joulun lisäksi mieleni on vallannut pesänrakennusvietti. Tajusin, että eihän syntymään ole kuin hieman yli kolme kuukautta (!!) ja kaikki on vielä hankkimatta. Viikossa pistän nettikauppoihin hirvittävän summan rahaa ja nyt odottamassa on iso paketti erilaisia kestovaippoja (en ole koskaan vaihtanut vaippoja). Tilasin hoitolaukun ja ison läjän pieniä vaatteita.

Joulun jälkeen alkaa pakkaaminen. Tammikuun lopussa pääsemme muuttamaan omaan, suurempaan kotiin jonka eteiseen mahtuvat lastenvaunut, ja jossa saunanoven alareuna on sen verran korkealla että kissat pääsevät livahtamaan sen alta lauteille nukkumaan. Ihastus saa autotallin, jonne saamme moottoripyörät. Olohuoneeseen vievien kiviportaitten yläpäässä on portti, jotta tuleva jälkikasvumme ei pääse pyörimään omin päin portaita alas.

Kuinka minä ehdin saada kaiken valmiiksi ennen h-hetkeä?

Kun terveydenhoitaja, ensin paineltuaan vatsaani, ottaa mittanauhalla sf-mittaa tuleva lapsemme yrittää potkaista häntä. Äitiinsä tulee, sillä huti meni. Potkut voi kuulemma nähdä vatsan päälle.
Kaikki on kunnossa. Paino on noussut enemmän kuin tähän asti, mutta se kuulemma tekee niin sysäyksittäin. Hemoglobiini on edelleen tasolla josta moni ei-raskaana oleva nainenkin voisi olla kateellinen. Verenpaineeni on niin normaali kuin tällä sukurasitteella voi olla.
Kerron ostaneeni ensimmäiset nutut tulevalle lapselle, ja näppärästi samaa väriä kuin itsekin käytän. Ihastus mutisee vieressä että tytölle pitää olla punaista ja värejä... Hämmästyn, kun kuulen ettei vauvan mustia vaatteita saakaan pestä omien vaatteiden joukossa. En ymmärrä kysyä edes, että miksi.

Kun 22 viikkoa on täynnä alkavat levottomat jalat jälleen vaivaamaan. Alkuraskaudessa siihen auttoi suolan lisääminen ruokaan, mutta nyt yritän vain kärvistellä. Minä, joka normaalisti nukun talvikauden villasukat jalassa, nukun nyt kuumissani. Avoimen ikkunan vieressä, hädin tuskin peiton alla ja tuskailen lämmintä kissaa joka painautuu jalkaani vasten öisin.
Sanon yhtenä iltana Ihastukselle että vaatekaapissani on nyt toistaiseksi tarpeeksi äitiysvaatteita eikä lisää tarvitse hankkia vähään aikaan. Kunnes seuraavana päivänä käyn ostamassa satasella lisää. Pitkään seisaallaan oleminen aiheuttaa huonoa oloa ja vatsan kiristymistä, joten suuntaan äitiysliikkeeseen ja hankin tukivyön itselleni. Ostan myös odotusajan topin yöpuvukseni, sillä rasvauksesta huolimatta rintani ovat sekä kutiavat että kosketusarat. Ne on pidettävä pakattuna 24/7.

Tuskailemme asunnon kanssa. Ihastus haluaisi uudehkon ja kätevän ja minä vanhan ja epäkäytännöllisen, mutta persoonallisen. Hän on oikeassa, sillä minä en voi pyörittää arkea vauva kainalossa öljypoltinta korjaten, 200 metrin pihatietä kolatessa ja remontoidessa. En yhtään epäile, ettenkö siinä onnistuisi, mutta joskus voi kait valita helpommankin tien.

Illalla lueskelen lehteä sängyssä. Ei vielä nukuta, muttei jaksa olla valveillakaan. Makaan selälläni ja tunnen kuinka vatsassani käy muksintaa ja liikehdintää, tyypin vietettyä pari päivää hiljaiseloa. Elämämöinti on melko voimakasta ja lasken hiljalleen käden vatsalleni ja .... Tunnen sen potkut!! Hihkaisen ja vieressäni makaava Ihastus suorastaan ryntää peittoni alle. Lämmin käsi tuntuu vatsallani ja pian peiton alta nousee riemastuneet kasvot 'Niin tuntuu!!'.

Aiemmin illalla raskaana oleva ystäväni soittaa minulle ja aloittaa ' Soitin ihan vaan koittaakseni käännyttää...Ota se rokote!". Hän kertoo minulle kuinka kyseessä ei ole lääke vaan viruksesta tehty rokote (myötäilen ja jatkan listaamalla muut rokotteen ainesosat). Hän on juuri menossa ostamaan adressia. Kerron että täällä rokotuksia jatketaan taas loppuviikosta, kun ainetta on saatu lisää, mutta jätän kertomatta etten edelleenkään aio rokottaa itseäni. Seuraan uutisia aiheesta päivittäin, einkä ole vielä kertaakaan halunnut rokotuttaa itseäni. En tiedä pitäisikö minun jo huolestua jääräpäisyydestäni, mutta edelleenkin vain luotan vaistoihini. Ihastus kysyy varovasti haluanko ottaa rokotteen. Vastaan kieltävästi, kuten tähänkin asti. Hänkään ei ole rokotteen kannalla, mutta olen aistivani pientä epäröintiä.

Huomenna on suuri päivä.

Huomenna tämä on puolivälissä.

Käsittämätöntä kuinka paljon saa aikaiseksi kun irtisanoutuu facebookista. Olen kuunnellut radiota!! Lukenut! Neulonut! Ja neulonut!! Odotin suurempia vierotusoireita, mutta hämmästyttävän hyvin pystyn elämään vaikken tiedä tuttavapiirini jokaisesta mielenliikkeestä välittömästi onlinessa.

Viikko sitten saamani ebenpuiset sukkapuikot ovat i-ha-nat! Ennen kaikkea ne ovat mustat. Ja mukavat kädessä, hiljaiset. Täydelliset. Vaihto takaisin normaaleihin puikkoihin ärsyttää 'kilkati-kilkati'. Mutta voisin silti vain neuloa. Iltaisin, jos/kun sataa, olen salaa tyytyväinen sillä voin hyvillä mielin hautautua sohvan pohjalle neulomaan, ja jättää menemättä lenkille. Vaikka pitäisi, liikunnan määrä on niin minimissään ettei luulisi olevan tottakaan.

Joten kun maanantaiaamuna saapuu työpaikalle ja opettajienhuoneessa kollega toteaa iloisesti "Onpa sinulla maha kasvanut viikonlopun aikana" ei ole ihan varma miten asiaan suhtautuisi.

Näen unta, jossa en myöskään suhtaudu myönteisesti rokotteeseen. Ihan kuten en valveillakaan, todellisessa maailmassa. Aamulla, kun venyttelen sängyssä päätän etten lähde tähän rokotusaaltoon. En ole ollut lähtemässäkään, mutta tämän jälkeen päätökseni on varmempi.

Koko tauti tuntuu minusta kaukaiselta, vaikka pohjoisessa epidemia jo jyllää. Mutta se, että raskaana olevat rokotetaan ensimmäisten joukossa, kun rokotteesta ei vielä ole tarkempia kokemuksia ja se, että kehitettyä rokotetta ei ole voitu mitenkään voitu testata raskaana olevilla...kiitos, mutta ei kiitos. Mielipiteitä on puolesta ja vastaan, riippuen kantaaottajan omista näkemyksistä. Mutta minulla ei vain ole hyvä fiilis tämän suhteen. Turvaudun siihen, että sairastun muutoinkin harvoin ja luotan ennaltaehkäisyyn.

Ihastus on kanssa samaa mieltä tämän rokotteen suhteen, onneksi, sillä tappelu puolesta ja vastaan tässä asiassa olisi raastavaa.

Haen apteekista uuden purkin raskausvitamiineja, ja silmäilen samalla muita hiven- ja kivennäisaineita aikomuksena vahvistaa vastustuskykyäni. Farmaseutti suosittelee minulle ainoastaan jo kädessäni olevaa vitamiinipurkkia ja kehottaa varmistamaan muista aineista neuvolasta. Lähden yhden purkin kanssa ja ihmettelen itsekseni kuinka helvetissä tähän maailmaan onkaan syntynyt terveitä lapsia tähän mennessä kun kaikki ei ole ollut kiellettyä tiineiltä naisilta.

Mieleni tekisi viikonlopun kirjamessuille, mutta taidan jättää väliin. Ennaltaehkäisyä.

Käyn päivittäin katsomassa isoäitiä sairaalassa. Hän sanoo toisinaan hieman moittivasti, ettei minun nyt tarvitsisi päivittäin käydä, ja sitten toisella kerralla hän sanoo hiljaa hymyssä suin kuinka mukavaa on ettette ole unohtaneet vanhaa mammaa. En tietenkään unohda, hän on viimeinen äitini.

Hän kysyy oliko hänen silmänvalkuaisena ensimmäisinä päivinä keltaiset. Uusi lääkäri oli kysynyt. En kuolemaksikaan muista, mutta mielestäni ne eivät olleet. Ja toivon sydämestäni että näin on, että mitään ei jätettäisi tutkimatta sen takia mitä me muistelemme nähneemme tai olleemme näkemättä.

Kaiken huolen rinnalla voimistuvat liikkeet vatsassa ilostuttavat. Suurta ammatillista tyydytystä tuo vuoden päästä tapahtuvat näyttelyt, joihin ainakin yksi kärkinimi lupatui heti kysyttäessä mukaan.

Tästä on nyt yli vuosi. Lähestyvä vuosipäivä oli raskas ja painava, ja sitä painavammaksi se kävi mitä lähemmäksi tuli. Kunnes.

Kaksi päivää ennen äidin kuoleman vuosipäivää puhelin soi aamulla, juuri kun olin valmistautumassa töihin lähtöön. Ihmettelin miksi naapuri soittaa.

Isä oli menossa ambulanssilla sairaalaan.

Lievä aivoinfarkti piti isän koko loppuviikon sairaalahoidossa. Istuin ensimmäisen päivän isän vieressä jatkuvasti, enkä suostunut lähtemään pois ennen kuin isä siirretiin tarkkailuhuoneeseen jossa hoitaja oli läsnä kaiken aikaa. Ensimmäisenä yönä, kun isä oli sairaalassa, heräsin aamuviideltä. Aivan kuten isä vuosi sitten kun sairaalasta soittivat että äiti oli kuollut. Valvoin kaksi tuntia vuoteessa ja vahdin ettei puhelin vain soi.

Isän vointi parani päivien mittaan eikä halvauskohtauksesta jäänyt mitään ulkoista piirrettä.

Vuosipäivänä kävin isoäidin kanssa äidin haudalla, kaivoimme ruusun ylös ja laitoimme kanervat tilalle. Rapsuttelimme haravalla pihamaata, aivan kuten vuosi sitten.

Vatsani kasvaa ja on viikkoihin nähden mielestäni hämmästyttävän suuri. Viimeisen viikon tapahtumat verottavat vointiani, ja iltaisin makaan sohvalla silitellen kasvavaa kumpuani. Olen välillä kuvitellut tuntevani pientä liikettä, mutta en ole varma. Viime yönä näin unta jossa raskaus päättyi äkilliseen keskenmenoon.

Isoäiti joutui viime yönä vuorostaan sairaalaan. Lääkäri oli sanonut, että sappikivet vaivaavat taas. En silti pidä ajatuksesta, että 88-vuotias äidinäitini on sairas ja sairaalassa. Varsinkaan, kun hän on osastolla vastapäätä sitä huonetta, jossa minä vuosi sitten hyvästelin kuolleen äitini.