Viimeinen sijaisuuspäiväni koululla menee melko mukavasti ja siivillä. Kuuntelen kollegoiden kertomuksia uusista opetussuunnitelmista, opettamisen tasosta ynnä muusta sellaisesta. Kaikilla tuntuu olevan paha mieli siitä etteivät naapurilinjan opettajat ole muuttaneet asenteitaan eikä työtapojaan, mutta saavat sen sijaan menemään trikookankaiden ompelun opettamiseen opintoviikkotolkulla aikaa. T-paitoja t-paidan jälkeen. Joku neljäsluokkalainen (niin, ammattikoulustahan pitäisi valmistua kolmessa vuodessa) törmäsi vasta tänä talvena rintalaskokseen, kun kollegani pyysi sellaisen tekemään. Tekstiilipuolen opiskelijat joutuvat tekemään 10 opintoviikkoa sisustussuunnitelmaa, joka koostuu pohjapiirroksesta, seinien kaatamisesta, pintamateriaalien valinnasta, keittiön kaappien (naamakuva)piirtämisestä ja kaakeleiden valinnasta. Yhtään tekstiiliä he eivät kurssin aikana valmista. Ja sisustussuunnittelijan pätevyytä ei valmistuessaan silti ole, vaikka kuinka opettajan vaatimuksesta piirtelisivät. Ziisus. Oman yrityksen pystyyn pistäminen kuulostaa aina vain paremmalta ja paremmalta idealta.

Kesken työpäivän Ihastus laittaa tekstiviestin kertoakseen V:n nousseen seisomaan ensimmäisen kerran itse. Sohvaa vasten, sillä aikaa kun isä oli täyttämässä tiskikonetta. Olen iloinen, sillä Ihastus on treenannut tyttärensä kanssa sohvatyynyjen yli kiipeämistä ja se on nyt tuottanut tulosta. Huomaan myös, etten ole kuitenkaan pahoillani vaikken itse ollut paikalla näkemässä tätä tapahtumaa.

Iltapäivällä on ensimmäinen äitiysneuvolalääkäri. Terkka mittaa verenpaineet (korkealla, kuten aina) ja tarkastaa painon (+175g/vk). Kyselee kuulumisia ja kerron kuinka olen olllut lähestulkoon kokonaan vapaalla lapsenhoidosta. En edes muista minä päivänä olen viimeeksi vaihtanut vaipan. Aamutoimet V:lle olen tehnyt joskus viime vuonna.

Neuvolalääkäri on vanhahko, kuivahko jo kovakourainen. Kumihanskat roskakoriin, kaikki hyvin, näkemiin.