Perjantaiaamuna raahasin 8 viikkoisen kakkosen neuvolalääkärille. Painoa pojalle oli kertynyt jo 6360g, pituutta 61,1cm ja pää oli mitoiltaan 41cm. Vasen lonkka tuntui lääkärin mielestä löysältä eikä poika liiemmin pitänyt sen muljauttelustakaan, joten lähete lonkkatohtoroinnille saatiin. Lonkka ei huolettanut minua laisinkaan, sillä syystä ja toisesta vitutuskäyrä oli, ja on edelleen, niin korkealla ettei pienet lonksumiset tunnu missään. 

Lauantai-iltana seisoin yksinäni äidin haudalla ja katselin sytyttämääni kynttilää. Isä, isoäiti  ja veli olivat omansa jo lyhtyihin tuoneet ja laskin oman hautakynttiläni haudan eteen nurmikolle. Muistelin kolmen vuoden takaista aamua ja muistissani on aukkoja edelleen. Isä soitti klo 6:30 ja minä vastasin pelkoani pidätellen, sillä puhelu tuli liian epänormaaliin aikaan. Itkua pidättelevä ääni pyysi tulemaan kotiin, sillä äiti oli kuollut. Muistan ruokkineeni kissat ennen lähtöä. Mutta vieläkään en kykene muistamaan mitä reittiä ajoin lapsuudenkotiini. 

Veli istui hiljaa nojatuolissa, isä säntäsi eteiseen ja kaulaani ja itki vuolaasti.