Kuukauden mittainen joululoma päättyy lopulta. Ihastus palaa töihin ja minä alan pyörittämään arkea jälleen yksin. Olemme edelleen yhdessä, vaikka loman alussa aloin jo epäilemään sitäkin. Riideltiin, hiottiin särmiä ja totuteltiin taas elämään saman katon alla pitempään kuin viikonloppu kerrallaan. Loman lopuksi karkasimme jopa kahdestaan elokuviin. Väitän, että kahdenkeskinen aika tuntui molemmista oudolta ja jännittävältä, sillä viimeeksi sellaista on ollut ennen V:n syntymää eli noin kaksi vuotta sitten.

Yht'äkkiä V on kasvanut taas himppusen isommaksi ja osaa juoda tavallisesta lasista, haluaa syödä itse, ja yrittää pukea itse päälle. Iloinen puheenpulpatus käy edelleen, vaikka suurin osa jutuista pysyy edelleen muille arvoituksena. Tarpeeksi monta kertaa kuultuani 'hyäää, siä aia'a' ymmärrän, että V on napannut puheestani 'Hyvä, sillä lailla'-hokeman. Kuinka paljon mahtaa ollakaan juttuja ja asioita, joita en vaan ymmärrä, vaikka V yrittää niitä kertoa?

K on reipas poika, joka mieluiten vaan seisoskelisi jos joku vain kainaloista kannattelisi. Soseet on aloitettu varovaisesti, tällä hetkellä menee bataatti ja porkkana ja tällä viikolla yritetään kaurapuuroakin. Annokset ovat alkuun olleet pieniä, joten toiveeni paremmista yöunista ovat olleet turhia. Pikkuhiljaa olen lisännyt annosmäärää, mutta vaikka sosetta lapioidaan nyt päivällä sekä illalla niin poika herää maidottelemaan kerran ennen puoltayötä ja 00-06 välillä noin 3-4 kertaa. 

Nassikka punkeaa nykyisin väkisin istumaan niin turvakaukalossa, sitterissä kuin sylissäkin, joten soseita on maiskuteltu syöttötuolissa. Huojuva napero ihmettelee aina ensimmäistä lusikallista, mutta on sen jälkeen alahuuli törröllään vaatimassa lisää.

K liikkuu pyörimällä ja on löytynyt mm. nojatuolin alta äärimmäisen kiukkuisena moisesta ahdingosta. 

V kikattelee edelleen pikkuveljelleen, mutta olen huomannut tytössä mustasukkaisuuden elkeitä mikäli Ihastus keskittyy poikaseen. 

Kelalta tuli kirje, että vanhempainvapaata on jäljellä noin kolme kuukautta ja isäkuukaudesta tulisi ilmoittaa. Ihastus haluaisi isäkuukauden ajaksi viedä perheensä ulkomaille, minulle riittää viime viikkoinen ikea-reissu väsymystä huutavan taaperon ja vauvan kera.

Yht'äkkiä minulla on hirvittävä kiire tehdä tulevaisuuden suunnitelmia omaa uraa koskien ja tuntuu ettei aika riitä mukamas mihinkään.

Asunnon ensinäyttö on takana. Tavoitteena on saada neliöt pysymään suurinpiirtein siistinä, mikä vaatii vielä tavaran karsimista. Ennen asuntonäyttöä säkitin kaatopaikkakuormaa ja tunsin pitkästä aikaa vapauttavan tunteen, jonka olen tuntenut ennenkin huomatessani pystyväni luopumaan tuosta, tästä ja tästäkin. Miksi sitä kaikkea tavaraa pitääkään säilyttää? Kun kuitenkin lopulta se käytössä oleva tavara on hyvinkin marginaalinen osuus siitä kaikesta ryönästä. Ehkä sitä rakentaa minuutensa ja muistonsa tavaroiden varaan?