Heinäkuu tuntuu hävinneen jonnekin, ennen kuin se on mielestäni edes alkanut. Sadetta on piisannut enemmän kuin olisi tarpeen ja sisätiloissa on vietetty enemmän aikaa kuin mitä näin kesäisin soisi. Mutta kun litimärällä pihalla/leikkipuistossa ei kertakaikkisesti ole mukavaa, varsinkaan jos minulta kysytään. Uusissa rattaissa ei ole sadesuojaa ja sitä paitsi hyttyset tunkevat sadetakin huppuihin, sateen suojaan kait nekin.

V on alkanut rakentamaan itse lauseita, viimeinkin 2 vuoden ja 3 kuukauden ikäisenä. Ensin sanavarasto alkaa karttumaan vauhdilla, kun tyttö poimii aikuisten puheista sanoja omaan puhevarastoonsa. Saan siitä hyvän opetuksen, kun sohvalta kuuluu reippaasti kirkkaalla äänellä 'vittu' kun olen ensin kiroillut puhelimessa. Sitten alkaa tulemaan omia lauseita kuten 'mennään autoon nukkumaan', 'tosi hyvä', 'mennään kattoon' ja tomera 'k, ei mene!' kun tolkuton pikkuveljensä kiipeää luvatta portaissa. Sanavarastoon kertyy uusia sanoja kuten 'muumi', 'hämäpippi'(hämähäkki) ja tuntuu kuin meillä asuisi aivan uusi ihminen, sillä kommunikointi on helpottunut rutkasti vaikka kaiken sanoittaminen ei vielä onnistukaan. Ja kuten arvelinkin, V:n raivokohtaukset ovat myös lieventyneet tai ainakin harventuneet, vaikkei tyttö osaa vielä ilmaistakaan mikä ottaa päähän ja miksi.

K söisi mielellään nykyään kaiken itse ja lapioi sormiruokaa aina kun mahdollista. Koska isosisko elää useimmiten pyhällä hengellä, vetää pienimies yleensä jälkiruoaksi siskolta jääneet ruoat. Ja jollei pääse siskon lautaseen käsiksi, ilmaisee ärtymyksensä kyllä selvästi. Kiire siskon perään on kova ja pikkumies haparoi jo ensimmäisiä kävelyaskeliaan, tähän mennessä 3 askelta on pisin taival joka on yksin ilman tukea kävelty. Niin se vain on, kuopus kehittyy huomattavasti nopeammin kun on isompi sisar jota apinoida.

Unohdan silti, että K on vielä niin kovin pieni ja aikuisesta riippuvainen ja jotenkin yllätyn vielä sitä kuinka paljon poika tarvitsee läheisyyttä. Päivisin se usein ärsyttää, että pitää sylitellä poikaa, kun niin paljon olisi tekemistä. Öisin K siemailee vielä maitoa, heräten yleensä mölisemään pinnasängyssään aamukolmen aikoihin, josta nostan hänet viereeni. Maitohuikan jälkeen poika jää viereeni nukkumaan ja yleensä kukonlaulun aikaan havahdun siihen kun tyynylläni tai päälläni makaa lämpöinen nassikka. 

Olen päivittäin kurkkuani myöten tätä kotiäiteilyä, kun toisella ei riitä ymmärrys vielä mihinkään ja toinen ei muuten vaan katso tarpeelliseksi totella. Ja sitten hetkessä, kun näen naperoitten istuvan auton takapenkillä käsi kädessä, se kaikki ärtymys unohtuu taas toviksi.