Siitä on nyt tasan vuosi, kun K syntyi. Olin koko yön kärvistellyt sohvalla, kun aamulla ajelimme sairaalaan. Kätilö totesi paikkojen olevan auki vasta 1cm, kuten olin pelännytkin, ja seuraavat 12h olivat enemmän ja vähemmän tuskaisia. Avautumiskivut olivat ne, joita en tahtonut jaksaa kestää. Kun ponnistusvaiheeseen päästiin, oli se ainoa epiduraali lakannut jo vaikuttamasta ja koko loppusynnytys meni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Ponnistusvaihe kesti 2 tuntia, hermosärky toisessa jalassa oli jotain käsittämätöntä, ja lopulta sain II asteen repeämät. Tahaton piereskely kesti noin puolivuotta, sitä en tiedä onnistuuko juokseminen vieläkään. Voin aivastaa kusematta housuihini. Raskausarvet koristavat vatsaa ja keskivartalo suorastaan huutaa ylläpitoa ja lihasharjoittelua. Tähän asti tekosyitä on riittänyt, vaikka liikuntaa olen rakastanutkin. 

K:sta on kasvanut tomera pikkumies, joka tykkää olla sylissä. Hän palvoo isosiskoaan ja yrittää matkia tätä kaikessa. Hämmästyin viime viikolla, kun vauvani yritti syödä itse lusikalla. Hänen ruokahalunsa on kyltymätön, samoin maistelunhalu. Hän on taloutemme ainoa aamuvirkku, ja heräänkin joka aamu siihen että pikku nahkapötkylä makaa päälläni poikittain, tai on vähintään kiipeämässä ylitseni suuntanaan lattia ja maailma. Hän nousee jo seisomaan keskilattialla ja on kävellyt pisimmillään 5 askelta. Muumikuutioista hän rakentaa itse tornin, vaikkei kukaan ole näyttänyt mallia. Piimä on suurinta herkkua, ja samoin leipä, mustikat ja kurkku. Parhaimmalta ruoka maistuu siskon lautaselta saalistettuna. Hän osaa jo laskeutua pylly edellä sohvalta, sängyltä ja portaissa. Ja joka ikinen päivä hän jaksaa tyhjentää keittiön vetolaatikot.