Niitä harvoja hyviä puolia kotona olemisessa on se, että kerrankin on aikaa neuloa ja virkata. Ompelukin olisi kivaa, mutta käytännössä se onnistuu vain ja ainoastaan V:n nukkuessa, sillä muutoin napero on painelemassa paininjalkaa tai kiskomassa koneen johdoista. Enkä halua arvokasta Berninani lattialle (siitä viis kimpoisiko se sinne V:n pään kautta vai ei).
Olohuoneen 6-hengen ruokapöydän toisessa päässä on tällä hetkellä minikasvihuone (mustasilmäsusannaa ja kelloköynnöstä kasvattamassa) ja muutoin pöytä on täynnä lankakeriä ja lehtiä. Isoäidin neliöihin löytyy lisää langanjämiä jatkuvasti, virkatut irtopalaset ja yhteen ommellut palaset täyttävät pöytäpintaa. Yhdellä kulmalla on villavaippahousuihin tarpeet, puiset pyöröpuikkoni ovat muuten vaan pöydällä ihasteltavana ja yhdessä nurkassa odottaa virkattuja tossuja odottamassa kioskiin pääsyä.
Kauhavan Kangasaitan Silo-silkkivillalangasta (75% merinovilla, 25% silkki) tuli tuubi viileille kevätpäiville. Kun takit eivät mene kiinni ja etumusto on jollain suojattava viimalta ja vaanivilta rintatulehduksilta niin villa auttakoon. Tuubin voi kääräistä kaulalle tai kiepauttaa itsensä ympärille, jolloin se suojaa meijeristön sekä kaulan (ja lämmittääpä vielä alaselkääkin).
Silo-lämmike.
3 kommenttia:
Tohon edelliseen. Mä niin ymmärrän sua, jälleen kerran. Ihan samoja kokemuksia. Muistan kun aina kirosin sitä, että mun oma aika on sitä että lähden ostamaan pakollisia (lasten)vaatejuttuja tms, ja senkin parin tunnin aikana mulle soitellaan siitä ja tästä ja tuosta aiheesta.
Hassua on se, että nyt kun olen yh, mulla on sitä omaa aikaa ihan eri tavalla kuin ennen. Toki tekemistäkin on enemmän. Mut kaikki jutut on MUN käsissä eikä kukaan sotke kuvioita. Illalla kukaan ei ole häirimässä ja voin tehdä mitä tahon. Ja nyt sitten on uus kumppani kehissä ja melkein aina täällä, ja taas on alkanut tuntua siltä ettei sitä omaa hetkeä löydy. On rasittavaa et pitää jotenki perustella miksi en halua iltapalaa vaan mieluummin istun itsekseni ja ompelen tms....
Ompelemisesta: kyl se kersa oppii ja tottuu. Jos mielit ommella, kannattaa ehkä totuttaakin. Mä ompelin joskus Melinda sylissä, jocsu konttaili lattioilla ja istui paininjalan päällä. Se OLI kypsää, mut verrattain nopeasti ne tottu, puuhasivat omiaan vieressä.
Jooh, oma aika on nykyään arvossa arvaamattomassa. Ei sillä etteikö Ihastus osallistuisi lapsenhoitoon täysipainoisesti kotona ollessaan; hän hoitaa aamu- ja iltatoimet, kylvetykset ja suurimman osan syöttämisistä ja vaipan vaihdoista ollessaan viikonloppuisin kotona sekä auttaa aina välittömästi kotitöissä kun vain pyydän. Ja kun netti on pullollaan niitäkin (väsyneitä) äitejä, jotka tuskailevat puolisoa joka vain pelaa tietokoneella, pönöttää sohvalla tai juoksee baareissa/harrastuksissa. Että kiittämätön olo tässä välillä on, kun kitisee oman ajan puutteesta vaikka Ihastus hoitaa koko pesueensa elättämisen tällä hetkellä asuntolainaa myöten, hoitaa kotona ollessaan kakaran jne.
Mutta kun se vähäinen oma aika ei vaan riitä siihen tarpeeseen mikä on olemassa. Tänään selvisi, että Ihastus on melko satavarmasti seuraavat kaksi viikonloppua pois kotoa, mikä tarkoittaa minulle kolmen viikon yksinhuoltajuutta. Ostin pahimpaan vitutukseen kaksi berliininmunkkia, laatikollisen suklaarusinoita, pussillisen lakuja ja uusimman Divaanin.
V tottuu varmasti ompelukoneeseenkin. Vielä se on (minulle) liian hermoja raastavaa, siinä missä ruoanlaittokin V:n kanssa. Kun kattilat kiehuu yli ja housunlahkeessa roikkuu taapero, joka ei osaa vielä seistä tuetta muuttu mielikuva eineksistä silmänräpäyksessä.
Niin, ja rutkasti onnea uudelle suhteelle!!
Lähetä kommentti