Tästä on nyt yli vuosi. Lähestyvä vuosipäivä oli raskas ja painava, ja sitä painavammaksi se kävi mitä lähemmäksi tuli. Kunnes.

Kaksi päivää ennen äidin kuoleman vuosipäivää puhelin soi aamulla, juuri kun olin valmistautumassa töihin lähtöön. Ihmettelin miksi naapuri soittaa.

Isä oli menossa ambulanssilla sairaalaan.

Lievä aivoinfarkti piti isän koko loppuviikon sairaalahoidossa. Istuin ensimmäisen päivän isän vieressä jatkuvasti, enkä suostunut lähtemään pois ennen kuin isä siirretiin tarkkailuhuoneeseen jossa hoitaja oli läsnä kaiken aikaa. Ensimmäisenä yönä, kun isä oli sairaalassa, heräsin aamuviideltä. Aivan kuten isä vuosi sitten kun sairaalasta soittivat että äiti oli kuollut. Valvoin kaksi tuntia vuoteessa ja vahdin ettei puhelin vain soi.

Isän vointi parani päivien mittaan eikä halvauskohtauksesta jäänyt mitään ulkoista piirrettä.

Vuosipäivänä kävin isoäidin kanssa äidin haudalla, kaivoimme ruusun ylös ja laitoimme kanervat tilalle. Rapsuttelimme haravalla pihamaata, aivan kuten vuosi sitten.

Vatsani kasvaa ja on viikkoihin nähden mielestäni hämmästyttävän suuri. Viimeisen viikon tapahtumat verottavat vointiani, ja iltaisin makaan sohvalla silitellen kasvavaa kumpuani. Olen välillä kuvitellut tuntevani pientä liikettä, mutta en ole varma. Viime yönä näin unta jossa raskaus päättyi äkilliseen keskenmenoon.

Isoäiti joutui viime yönä vuorostaan sairaalaan. Lääkäri oli sanonut, että sappikivet vaivaavat taas. En silti pidä ajatuksesta, että 88-vuotias äidinäitini on sairas ja sairaalassa. Varsinkaan, kun hän on osastolla vastapäätä sitä huonetta, jossa minä vuosi sitten hyvästelin kuolleen äitini.