Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaala. Näytä kaikki tekstit

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Synnytystapa-arvionnissa menee koko aamupäivä. Ensin hoitaja mittaa verenpaineen, painon ja istuttaa nojatuoliin mittauttamaan kakkosen sydänkäyrää, supistuksia ja antaaa liikelaskimen käteeni. Kakkonen hermostuu vatsan päällä olevista antureista ja venkoilee aina karkuun kun sydänäänet saadaan näytölle. Parhaimmillaan sydän läpättää kahtasataa kun kakkonen oikein tulistuu, sitten syke laskee 170 ja lopulta hieman alle 150 kun se viimein rauhoittuu.
Käytävällä selailen kaikki tarjolla olevat lehdet läpi lääkärin luo pääsyä odotellessa. Käytävän penkeillä istuu muitakin odottavia; naispari, joista sen odottavan kainalokarvat rehottavat niin että niiden kantaminen vaatii rautaista itsevarmuutta, sekä esikoistaan odottava nuoripari jonka nainen on ärsyttävän lässyttävä muumimamma miestään kohtaan. Käytävän päässä on minua vanhempi odottava äiti, joka on ilmeisesti sairaalan henkilökuntaan kuuluva, sillä lähes kaikki ohikulkevat sairaanhoitajat tervehtivät häntä iloisesti.

Lääkärit vetävät rutiinit läpi rutiinilla, lähes liukuhihnalla. Vanhempi mieslääkäri tunnustelee vatsaani päältäpäin ja toteaa heti pään olevan alaspäin. Nuorempi naislääkäri kopeloi jo ja toteaa jalkovälistäni saman asian kuin mieslääkäri hetkeä aiemmin. Pää ei ole kuulemma kiinnittynyt, vaan sitä voi pompotella (neuvolakorttiin hän myös merkitsee kanavan pidemmäksi kuin neuvolakandi, ja kohdunsuukaan ei äitiyspolilääkärin mielestä ole pehmeä). Ultraääneessä näkyy ylösalaisin oleva kakkonen, lapsivettä on normaali määrä, istukkavirtaus on hyvä, istukka hyvän näköinen ja kakkonen on kokoarvion mukaan 3100g painoinen. Kysyn mieslääkäriltä onko mahdollista, että tämä kakkonen kääntyisi vielä kertaalleen istualleen, onhan se myllännyt ympäriinsä nyt muutenkin vaikka aloillaan pitäisi jo olla. Mahdotonta kuulemma ennustaa ja turhaa kontrollikuvailla, joten kun synnytys käynnistyy niin edetään sen hetkisen tilanteen mukaan.
Toisaalta nyt on helpotus, kun on synnytystapa johon henkisesti valmistautua. Sektioon päätyminen tälläkin kertaa ei olisi ollut minusta pettymys, mutta alatiesynnytykseen valmistaudutaan. Juon päivittäin vadelmanlehtiteetä, käymme V:n kanssa kävelylenkeillä kun helteetkin hellittivät. Kuulostelen oloani jatkuvasti, sillä supistukset ja pää alaspäin oleva vauva ovat minulle uusia kokemuksia. Tiedän nyt miten keljulta tuntuu kun sikiö työntää jalallaan kylkiluihin. Nivusissa vetää välillä ja alaselkää jomottaa toisinaan (ja minä kun en enää muista miltä menkkakivut tuntuvat). Kakkonen puskee välillä alaspäin niin, että se pysäyttää hetkeksi. 
Työhuone ja leikkiverkkokauppani eivät kiinnosta enää kuten muutama viikko sitten, vaan voisin käyttää aikani pelkästään nukkumiseen, mansikoiden syöntiin ja aivottomaan neulomiseen/virkkaukseen. Pienet vaatteet on pesty ja kaappiin viikattu, pikkuvaippoja ja liivinsuojia ostettu ja Emmaljungiin hankittiin sisaristuin, sillä vaunurumba ei nyt vaan innosta. Vaihdetaan sitten jos setti ei pelitä.

tiistai 22. maaliskuuta 2011


Tasan vuosi sitten makasin aamupäivällä sairaalavuoteessa kolmen peiton alla, kainalossani pikkuinen nyssäkkä. Sektio väsytti ja spinaalipuudutteen poistuminen kehosta aiheutti vilunväristyksiä, vaikkei varsinaisesti paleltanutkaan. Vieressäni tuhisevan V:n päälaki tuoksui niin hurmaavalta että se oli lähes kestämätöntä. Sängyn vieressä olevassa punaisessa keinutuolissa keinahteli onnellinen Ihastus.
Nälätti, hoitajat kävivät tarkistelemassa vointiani ja kipulääkityksen tarvetta.
V syntyi raskausviikolla 39+5 suunnitellulla sektiolla perätilansa vuoksi. Tyttö painoi syntyessään 3314g ja oli maailmaan tullesaan istunut niin pitkään, että jalkoja saatiin vedettyä suoremmaksi vasta toisena päivänä jolloin pituudeksi mitattiin 49cm.

Ensimmäisen kuukauden aikana käytiin lonkkakontrolleissa eikä V:llä todettu lonkkaluksaatiota. Mieleeni jäi toisessa kontrollissa ollut ystävällinen, lupsakka miesortopedi joka totesi V:n tarkastettuaan 'kaikki kunnossa, normaalia vauvankäyttöä vaan jatkossakin'.
Kun V oli kolmen kuukauden ikäinen aloitimme hiljakseen kestovaippailun, sillä vauvan reisiin oli ilmestynyt ensimmäiset makkarat ja kestovaipatkin alkoivat hiljakseen toimia. Kolmen kuukauden iässä V alkoi syödä tuttia nyrkkiensä sijaan.
Jo neljän kuukauden iässä aloitimme kiinteän ruoan, sillä V käytti äidinmaidon niin totaalisesti hyväkseen ettei siitä oikein riittänyt vaippaan asti. Kun tytär panttasi tavaraa parhaimmillaan 1,5 viikkoa ladaten sitten vaipan kerrasta ääriän myöten täyteen oli haju käsittämätön. Kaikki olivat varoitelleet että kakkavaipat alkavat haista pahalle kun vauva siirtyy kiinteään ruokaan, meillä kävi päinvastoin.
Kesä oli järkyttävän kuuma.
Kuuden kuukauden iässä V siirtyi perhepedistä omaan huoneeseen pinnasänkyyn. Samalla loppuivat yösyötöt. Sekä omaan sänkyyn siirto että yösyöttöjen lopettaminen sujui niin vaivalloisesti että luulin vauvassa olevan jo jotain vikaa. Neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, että pinnasänkyyn siirtäminen tässä vaihteessa sujuu todennäköisesti paremmin kuin myöhemmässä vaiheessa kun kuvioihin on saattanut tulla eroahdistus.
V nukkui 10-12 tunnin yöunia, keskeytyksettä. Puolen vuoden ikäisenä V lopettaa muiden vauvojen pelkäämisen eikä enää ala itkemään nähdessään lajitoverin.
Seitsemän kuukauden iässä V teki ensimmäiset kaksi alahammastaan ja koitti pureskella rintaruokinnan aikana. Äidinmaidon suhteen tarjoilu siirtyi pelkkään aamu- ja iltamaitoon jolloin pureskelu ei ollut ensisijaista. V ei hyväksynyt tuttipulloa eikä nokkamukia eikä varsinkaan korvikemaitoa, vaan hoiti juomiset ainoastaan rinnasta. Saman ikäisenä V aloitti hiljakseen ryömimisen.
Kymmenen kuukauden ikäisenä V nousi ensimmäisen kerran pystyyn, teki kolme hammasta yläikeniin, lähti kävelemään tuettuna ja aloitti viimein konttaamisen, taputtamisen ja pään sivuittaisen puistamisen. Pinsettiote oli sujunut jo yhdeksän kuukauden iästä. Ruoka alkoi olla jo samaa kuin aikuisillakin, haarukalla hienontaminen riitti. Jogurtti lisättiin päivittäiseen ruokavalioon. Imetys lopetettiin kokonaan ja sekin sujui niin vaivattomasti että epäilin tuliko V huomanneeksi koko asiaa.
Yhdentoista kuukauden iässä V siirtyi yksien päiväunien rytmiin, alkaa viimein tykätä tuorekurkusta, oppii naksauttamaan kieltään ja seisoo tukevasti pitäen vain yhdellä kädellä tukea. V tykkää kävelyttämisestä, mutta on harkitsevainen liikkeissään ja yhtään suurempaa muksautusta ei olla koettu.
Kahdentoista kuukauden iässä V nukkuu edelleen moittteettomasti yöunensa, on erinomainen ruokailija mutta ei juo edelleenkään yhtään mitään. Päivää ennen 1-vuotispäiviään V nyökkää minulle ensimmäisen kerran ja taputtaa sen jälkeen itselleen. V ei edelleenkään vilkuta mutta morjestaa toisinaan. Omaa puhetta tulee jatkuvalla syötöllä, selviä sanoja odotellaan. 'Äitä' saattaa tarkoittaa äitiä, mutta usein montaa muutakin asiaa. V rakastaa edelleen kylpemistä, tekee neljättä ylähammastaan, pitää sanomalehdistä ja lankakeristä, nakertaa porkkanoita, nukkuu päiväunensa ainoastaan ulkona ja on suunnattoman kiinnostunut minun hampaistani.

4päivän ikäisenä ja päivää vailla 1 vuoden ikäisenä.

maanantai 14. maaliskuuta 2011


V tekee ylähampaita viikoittain ja järsisi mitä tahansa. Nojatuolin puisissa käsinojissa on hampaanjälkiä, sohvan reunalla lepäävät varpaani saavat tuta nasevan purennan jne. Sinuhen ruisneppareita tyttö möyhentää apinan raivolla ja vihdoin ja viimein tuore kurkkukin alkaa maistua. Kuorin natiaiselle jääkylmiä porkkanoita, joiden järsimiseen tytär keskittyy kaikella tarmollaan. Omenanlohko tarjoiltuna ruokapöydän alle oli suurta herkkua. Nyt hampaita on yhteensä kuusi kappaletta, alhaalla ne viisi kuukautta sitten puhjenneet kaksi hammasta ja ylhäällä neljä jotka ovat nyt vajaan 1,5 kuukauden aikana ilmaantuneet.
V ei tarvitse enää sohvan reunaa ylös nousemiseen, vaan seisoskelee tottuneesti ovien karmeihin nojaten. Ruokatuolit, tripptrappi, mikä tahansa. Hän kävelee mielellään talutettuna, mutta järkeä on päässä sen verran että holtittomat omat retket ovat jääneet tekemättä. Olemme toistaiseksi säästyneet pahoilta kolhuilta, sillä V selvästi mittailee kannattaako jotakin yrittää vai ei.


Ihastus seurasi viikonlopun ajan kaikkia mahdollisia uutisia Japanista ja sen ydinvoimaloista. Lauantaina, viettäessäni omaa aikaa työhuoneella neulekoneen ääressä, kuuntelin kylmin värein uutisia ja mietin kuinka eri tavoin suhtautuisin jollei tätä jälkikasvua olisi.

Tänään aamulla äitiyspolin ultraäänihuoneessa oli tutun näköinen kätilö (hassua, miten muistan vuoden takaisia kasvoja -minä, jolla on huono kasvomuisti). Asetellessaan suojapaperia housunkaulukseeni hän huomaa sektioarven ja kertoo synnytystapa-arvion tapahtuvan sitten myöhemmässä vaiheessa täällä äitiyspolilla. Hän kysyy olenko tuntenut jo liikkeitä ja kerron potkujen tuntuneen jo 2-3 viikon ajan.
Ruudulla näkyy sykkivä sydän kammioineen, selkäranka, aivot ja kaikki. Kaikki on kunnossa, istukka on tässä raskaudessa etuseinämässä (mutta tarpeeksi korkealla. Jolla taas ei ole väliä, mikäli tämäkin sattuu olemaan perätilassa loppuun asti.) Kuten ounastelinkin; kun rakenneultra tehdään tässä vaiheessa, 22. raskausviikolla, näkyy sukupuolikin selvästi.


Oma pikku jyrsijäni, 11 kuukauden ja 3 viikon vanhana.

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Np-ultrassa ruudulla näkyy pää, vartalo, jalat ja kädet. Se ei suostu kääntymään asentoon, josta niskan saisi mitattua, ei vaikka kätilö kuinka maanittelee. Kätilö painelee ja heiluttelee vatsaani, ruudulla näkyy hytkyvä napero joka pui vähän nyrkkiä katsojille. Kätilö näyttää selkärangan ja läpättävän sydämen. Vatsaani painellessa kätilö kysyy koskeeko, sillä sektioarven yläpuolella tuntuu selkeästi kovempaa kudosta. Vihdoin ja viimein Se kääntyy sen verran että kätilö saa napattua niskamitan, joka on normaali. Veriseulaan en tällä kertaa osallistu.
Ultrassa Ihastus oli yhtä innoissaan ja ihastuksissaan kuin ensimmäiselläkin kerralla ja minä yhtä analyyttinen kuin ensimmäisellä kerralla.

Kotona kaivan V:n neuvolakortin esiin ja totean molempien kohdalla np-ultran olleen lähes samana raskauspäivänä. V oli hieman pidempi silloin mitoiltaan, ehkä tästä on tulossa vieläkin pienempi tyttö?

Raskausuutinen alkaa vihdoin olla julkinen ja vastaanotto on tyystin erilainen kuin esikoisen kohdalla. Tällä kertaa Ihastuksen vanhemmat kuulemma olivat osanneet arvatakin (??), isäni toteaa ettette päässeet yllättämään (esikoisen uutisista tuleva vaari tuli kyyneliin), pikkuveljeni onnittelee, samoin Ihastuksen isosisko. Tuttavat ja kaverit jakautuvat kahteen ryhmään; onnitteleviin, jotka toteavat lapsista olevan seuraa toisilleen sekä niihin jotka kysyvät olemmeko kuulleet ehkäisystä (ja onnittelevat ehkä sen jälkeen).

Illalla pitäisi pakata kylpylälomaa varten, mutta kuvottava olo iskee joka iltaiseen tapaan enkä saa mitään aikaiseksi.

torstai 8. lokakuuta 2009

Tästä on nyt yli vuosi. Lähestyvä vuosipäivä oli raskas ja painava, ja sitä painavammaksi se kävi mitä lähemmäksi tuli. Kunnes.

Kaksi päivää ennen äidin kuoleman vuosipäivää puhelin soi aamulla, juuri kun olin valmistautumassa töihin lähtöön. Ihmettelin miksi naapuri soittaa.
Isä oli menossa ambulanssilla sairaalaan.

Lievä aivoinfarkti piti isän koko loppuviikon sairaalahoidossa. Istuin ensimmäisen päivän isän vieressä jatkuvasti, enkä suostunut lähtemään pois ennen kuin isä siirretiin tarkkailuhuoneeseen jossa hoitaja oli läsnä kaiken aikaa. Ensimmäisenä yönä, kun isä oli sairaalassa, heräsin aamuviideltä. Aivan kuten isä vuosi sitten kun sairaalasta soittivat että äiti oli kuollut. Valvoin kaksi tuntia vuoteessa ja vahdin ettei puhelin vain soi.
Isän vointi parani päivien mittaan eikä halvauskohtauksesta jäänyt mitään ulkoista piirrettä.
Vuosipäivänä kävin isoäidin kanssa äidin haudalla, kaivoimme ruusun ylös ja laitoimme kanervat tilalle. Rapsuttelimme haravalla pihamaata, aivan kuten vuosi sitten.

Vatsani kasvaa ja on viikkoihin nähden mielestäni hämmästyttävän suuri. Viimeisen viikon tapahtumat verottavat vointiani, ja iltaisin makaan sohvalla silitellen kasvavaa kumpuani. Olen välillä kuvitellut tuntevani pientä liikettä, mutta en ole varma. Viime yönä näin unta jossa raskaus päättyi äkilliseen keskenmenoon.

Isoäiti joutui viime yönä vuorostaan sairaalaan. Lääkäri oli sanonut, että sappikivet vaivaavat taas. En silti pidä ajatuksesta, että 88-vuotias äidinäitini on sairas ja sairaalassa. Varsinkaan, kun hän on osastolla vastapäätä sitä huonetta, jossa minä vuosi sitten hyvästelin kuolleen äitini.